Lapsivuodeajan unia

Lapsi on syntynyt, lumisateella. Siitä ehkä lisää myöhemmin.

Lapsivuodeaika yllättää. Päivällä on kohtalaisen helppoa, eivätkä yösyötötkään hankalia ole - mutta painajaiset!

On kahta tyyppiä: lyhyitä kauhu-unia ja pidempiä surullisia unia. Tässä viime öiden parhaimmistoa, alkaen surullisista:

-Olemme E.:n kotona, keittiössä. E.:n isä on tullut hulluksi. Hän jokeltelee kuin pikkuvauva ja nojautuu minua kohti keittiön pöydän ylitse, haluaa imeä rintojani. E. nojautuu keittiön seinää vasten ja itkee hillittömästi. Yritän lohduttaa häntä ja sanon, että minunkin isäni on hullu.

-Olen perheeni vanhassa omakotitalossa. Asun vielä kotona ja siskoni asuu myös. Meillä on kissanpentu, jota minun on käsketty ruokkia rintamaidollani. Kissa kuitenkin sairastuu tästä ja alkaa purra minua hillittömästi. Siskoni on minulle vihainen ja sanoo, että olen taas tehnyt kaiken väärin, vaikka minun nimenomaan käskettiin antaa kissalle omaa maitoani. Siskoni sanoo, että nyt kissa kuolisi. Hän laittaa kissan uuniin, jotta se pysyisi edes lämpimänä.

-Olen E.:n kanssa vierailulla samassa talossa, jossa äitini asuu vielä, mutta isäni on juuri muuttanut pois. Isäni hoivailee kaksosia, jotka hän on ilmeisesti saanut jonkun toisen naisen kanssa. Olen raskaana.

E. on joutunut jättämään väliin yhden synnytysvalmennuksen Helsingissä, joten nyt hän joutuu käymään Ylivieskassa korvaavalla valmennuskerralla. Synnytysvalmennus pidetään samoissa tiloissa, joissa on pakolaisten vastaanottokeskus. Pakolaisten puolella on myös pikkuvauvoja, mutta heille ei ole muita tarvikkeita kuin yksi pinnasänky ja siihen yhdet lakanat. Sänky on saastainen, ulosteissa, koska aikuisia on istunut sillä ja laskenut alleen.

E. on synnytysvalmennuksesta tullessaan aivan poissa tolaltaan. Hän makaa keittiön lattialla eikä pysty edes puhumaan ja kertomaan tapahtuneesta; hän on kirjoittanut siitä kuvauksen kännykkäänsä ja antaa minun lukea sen. En tiedä, kuinka lohduttaisin. E. nukahtaa lattialle.

Kaikki perheenjäseneni ovat minulle vihaisia. En tiedä, miksi. Jotain muutakin tuntuu olevan tapahtumassa kuin vanhempieni ero. Jossain vaiheessa äitinikin makaa keittiössä ja kysyn häneltä suoraan, mikä on vialla. Äitini vastaa, mutta niin heikolla äänelle, että joudun kumartumaan aivan hänen lähelleen ja pyytämään kaksi kertaa, että hän toistaisi vastauksensa. Lopulta kuulen äitini sanovan, että hänellä on keuhkosyöpä, on ollut jo kaksi vuotta.

(Tästä unesta herättyäni itken. Äitini on polttanut tupakkaa koko aikuisikänsä.)

Kauhu-unet ovat huomattavasti lyhyempiä ja intensiivisempiä. Esimerkiksi tällaisia:

-Minä ja E. olemme isoäitini talossa. On yö, nukumme äskettäin kuolleen isoenon kammarissa. Talo on muuten tyhjä. Kuulen tuvan puolelta pamauksen. Menen tupaan katsomaan ja huomaan, että ikkuna on avautunut ja paukkuu tuulessa. Ulkona tuntuisi olevan tyyni pakkasilma, mutta siitä huolimatta sisään käy voimakas tuulenpuuska. En saa ikkunaa painettua kiinni. Koko tilanteessa on jotain niin kammottavaa, että alan huutaa.

-Olen synnytyksen jälkitarkastuksessa. Makaan jonkinlaisella hoitopöydällä ja sairaanhoitaja tutkii ompeleitani. Äkkiä alan vuotaa verta aivan suihkuamalla, sairaanhoitajan puku kastuu hetkessä verestä. Alan huutaa.

-Olen kotona. Asuntomme seinällä on pieni hylly, jolla on esillä vauvan ruumis. Ruumis on itse asiassa oma ruumiini vauva-ajalta; olen säilyttänyt sen ikään kuin muistoesineenä. Katselen vauvaruumista ja huomaan, että sen sieraimiin on kertynyt pölyä. Otan pölyhuiskan ja alan puhdistaa ruumiin kasvoja. Silloin vauvaruumis alkaa availla suutaan ja liikkua. Huudan.

(Herään näistä unista joka kerta, kun alan huutaa. Tuon viimeisimmän unen näin päiväsaikaan, kun nukuin ja pitelin vauvaa sylissä. E. katseli meitä nukkuessamme. Hän kertoo, että oli äkkiä kiinittänyt huomiota siihen, että hiukseni olivat liikahdelleet hiukan. Sitten, E.:n katsellessa, hiukseni olivat nousseet pystyyn. Juuri silloin heräsin ja kerroin nähneeni hirvittävää unta.)

Tukevasti yliajalla, mielialat heittelevät

Ei tämän alun perin pitänyt mikään mammablogi olla, mutta nyt on vuorossa avautumista raskaudesta ja erinäisistä ruumiinnesteistä. Olkaatten varoitetut.

Kolmatta päivää mennään yliajalla ja tänään oli todella masentava neuvolakäynti. Lapsella kaikki hyvin, mulla ilmeisesti saattoi olla valkuaista virtsassa (tai ainakin pikatesti reagoi silleen, mikä ei välttämättä ole koko totuus). No, valkuainen virtsassa ei ollut se masentava osuus neuvolakäynnistä, mulla on täysin hyvä verenpaine ja yleisvointi muutenkin, joten raskausmyrkytyksestä tuskin voi olla kysymys.

Masentavaa oli se, että terkkari suhtautui tähän yliaikaisuuteen jo niin osaaottavasti, että oikein säikähdin. Tyypin painoarvio oli 3.9 kg, mikä alkaisi tietysti olla jo vauvaksi ihan kohtalaisen kokoinen, mutta ei nyt kuitenkaan minun kokooni nähden mikään jättiläinen. Terkkari kuitenkin loihe toivottamaan "voimia" ja "kestämistä" ja "jaksamista" niin empaattisen oloisesti, että hirvitti. Aivan kuin nyt oltaisiin lopullisesti yli sen rajan, jonka toiselta puolelta vielä saattoi katsoa luottavaisena tulevaan ja toivoa edes jossain määrin positiivista synnytyskokemusta... Ja kovasti terkkari säälitteli, että hän haluaisi auttaa jotenkin, mutta kun ei vain siihen millään pysty.

Eikä sekään vielä riittänyt: täti alkoi spekuloida, että toivottavasti en nyt traumatisoidu synnytyksestä niin hirveästi, etten sitten uskalla tehdä lisää lapsia! Minusta mahdolliset tulevat lapset eivät ole se relevantein asia, joiden kohtalolla kannattaa tässä vaiheessa pelotella. En haluaisi traumatisoitua synnytyksestä ihan vain itsenikään tähden, enkä siksikään, että oletettavasti
tämän ensimmäisenkin jälkeläisen alkutaival voisi siitä mutkistua...

Tulevien lasten maalailu on muutenkin kuulunut neuvolan repertuaariin ja lienee osa sitä kummallista asennekasvatusta, johon olen aiemminkin viitannut. Aluksi kyseessä olivat vain pienet heitot tyyliin "ensimmäisen lapsen kanssa asia X voi olla hankala, mutta seuraavien kanssa on jo paljon helpompaa, saatpa nähdä". Kun raskauden edetessä terveyteni on ollut tosi hyvä, on terkkari sitten kommentoinut pari kertaa sitä, että kyllä minun kelpaa tehdä lisääkin lapsia. Eräällä kerralla hän jopa ilmaisi asian näinkin painokkaasti: "Sinä saat luvan tehdä lisää lapsia, sinulla on kaikki mennyt niin hyvin." Ja nyt sitten ollaan siinä pisteessä, että tulevat lapseni olivat ilmeisesti varmoja, mutta nyt heidän syntymänsä on vaakalaudalla tämän nykyisen jättiläisen vuoksi. Huoh.

En oikein tiedä, miksi en reagoi särmikkäämmin näihin terkkarin heittoihin ja oletuksiin. Olen jotenkin niin hämilläni koko neuvolainstituution suhteen, etten osaa päättää, kuinka siihen asennoitua. Mitä lapsilukuun tulee, niin enpä usko haluavani lisää lapsia. Taikka oikeastaan uskon, että saattaisin hyvinkin haluta lisää lapsia, mutta en koe, että minulla olisi riittävän hyviä perusteita oikeasti yrittää saada lisää lapsia. Lisäksi haluaisin nyt katsoa ensiksi tämän yhden lapsen syntymän ja vauva-ajan, ennen kuin alan edes harkita kysymystä vakavissani. Voisin toki kertoa tämän terkkarille ja ehkä hän hyvinkin lakkaisi kannustamasta minua lapsiluvun lisäämiseen; en vain jotenkin voi käsittää, mikä hänen motiivinsa voi ylipäänsä olla kiinnostua minun lapsiluvustani, joten en tiedä, miksi minun toisaalta pitäisi selittää hänelle ajatuksiani tämän asian suhteen. (Enkä nyt edes mene siihen, ettei lapsia noin vain "tehdä"... Ja entä sellaiset naiset, joiden terveys raskausaikana ei ole hyvä: eikö heillä ole "lupaa" haluta lisää lapsia?)

Joka tapauksessa lähdin neuvolasta tosi itkuisena ja masentuneena, vaikka kaiken järjen mukaan tällaiseen tunteiluun ei pitäisi olla mitään syytä. Ensisynnyttäjien todennäköisin synnytysajankohta on 5 päivää yliajalla. Nyt on menossa vasta 3. päivä. Lapsi ei ole mikään Gargantua, enkä minä ole mikään pajunvitsa. Siksi toisekseen kun kerran lapsella on kaikki hyvin kohdussa, niin sen pitäisi antaa aihetta vain iloon. Tosi kiittämätöntä parkua vain sitä, että terkkarin asenne säikäyttää, kun kerran mitään oikeasti huolestuttavaa ei ole ilmaantunut.

Kaikesta huolimatta: mitä pikemmin pääsen synnyttämään, sen parempi. Huomiseksi minulla on aika akupunktioon ja jos sekään ei käynnistä, niin seuraavaksi kokeilen ayrvedista hierontaa. En ole tällaisten hoitojen suhteen mikään hard core -hippi, en esimerkiksi ole koskaan aikaisemmin käynyt akupunktiossa. En siis oikeastaan usko, että synnytys käynnistyy näillä konsteilla, ellei se ole jo jossain määrin valmis käynnistymään muutenkin. Jos kuitenkin valmiutta on, niin kenties nämä keinot hyvinkin laittavat synnytyksen käyntiin. Ei niistä mitään haittaakaan ole, hieronta ainakin on kivaa ja toivottavasti akupunktiokin. Ainakaan minulla ei ole neulakammoa, joten eka kerta ei pelota.

Kyllä tässä kaikenlaisia merkkejä toisaalta on, että pikku hiljaa voisi jotain alkaa tapahtua itsekseenkin. Supistuksista ei ainakaan ole pulaa: päinvastoin, supistelee taukoamatta ja vuorokauden ympäri. Supistukset vain, paha kyllä, ovat täysin kivuttomia. Aina puhutaan siitä, että säännöllisistä ja tiheistä supistuksista se homma lähtee etenemään, mutta nähtävästi supistella voi sekä säännöllisesti että tiheään, eikä silti oikeastaan tunnu yhtään missään.

Eksoottisimmat eriteuutiset viimeiseksi: olen neuvolapettymyksen ja hartaiden itkujen jälkeen suureksi riemukseni bongannut sellaista verisen limaista vuotoa, joka saattaa olla se kuuluisa limatulppa (jota ei ehkä oikeasti ole olemassakaan, ei ainakaan varsinaisena tulppana, onpahan vain loppuraskauden vuotoa). Eipä siitäkään vielä tiedä, lähteekö synnytys käyntiin päivän vai viikon kuluttua tms., mutta pitää nyt iloita kaikista edistyksen merkeistä.

Lisäksi iloitsen (varauksella) eilisestä vaalituloksesta: Haavisto ei ole mikään unelmaehdokkaani, mutta hänen pääsynsä toiselle kierrokselle merkitsee joka tapauksessa sitä, että voin ylipäänsä äänestää toisella kierroksella. Olisi ollut aika synkkää jättää äänestämättä sen tähden, että kummakin toisen kierroksen ehdokkaan äänestäminen olisi tuntunut mahdottomalta.

...ja olkoon lapsellista, mutta kaikkein eniten iloitsen lumesta. Minusta mikään ei ole niin ihanaa ja rauhoittavaa kuin lumisade. Minulle on kerrottu useaan kertaan elämäni aikana, ettei saisi toivoa hurjia lumikelejä, koska niistä on niin paljon haittaa esimerkiksi vanhuksille ja huonosti liikkuville ihmisille. Onhan siinä perää, mutta kuinkas estäisin itseäni iloitsemasta, ja miksi oikeastaan? Nyt olen sitä paitsi itsekin aika huonosti liikkuva: iso vatsa haittaa tasapainoa ja lumiset tiet ovat olleet ainakin meillä päin tosi liukkaita. Ei passaisi kaatua, kun lantion liitokset ovat muutenkin kipeät ja pitää varoa kolhimasta jälkikasvua. Paarustan siis lumisilla teillä todella hitaasti, mutta siitä huolimatta en voi olla fantasioimatta (kuten aina lumisateella), että kunpa pyry vain yltyisi. Kunpa tulisi niin paljon lunta, että kaikki hidastuisi vielä entisestään! Kunpa ihmisten olisi vieläkin hankalampaa kiiruhtaa! Ja pimeällä jokainen lyhtypylväs metsän reunassa tuo mieleen Narnian.

Kunpa lapsi syntyisi lumisateella!

H-hetkeen 3 päivää

Tänään on kolme päivää laskettuun aikaan. Huh. Ja tunnelmat ristiriitaiset: toisaalta ei haluaisi lähteä synnyttämään ihan juuri nyt, toisaalta taas ei haluaisi tyypin kasvavan jättikokoiseksi ennen kuin hänet täytyy pakertaa ulos. Tänään oli neuvolassa painoarvio 3,7 kg, mikä ei ole vielä jättiläisvauva minun kokoiselleni ihmiselle, mutta kyllä tuo minusta alkaisi olla ihan riittävän suuri ulos tullakseen. Jos vauva kasvaa hirmu isoksi ennen syntymäänsä, niin silloin emme kai edes pääse Haikaranpesään synnyttämään. Tämäkin riippuu kuulemma myös synnyttäjän koosta, joten kun en pienimmästä päästä ole, niin ehkä tämä vaara ei ole vielä akuutti. Eikä siksi toisekseen ole muutenkaan varmaa, että Haikaranpesässä on tilaa juuri silloin, kun me olisimme sinne änkeämässä.

Tämänpäiväinen neuvolakäynti oli aika hyvä. Olen ajatellut monta kertaa, että pitäisi kirjoittaa neuvolakäynneistä jotain, mutten ole saanut aikaiseksi. Eräs tavoitteeni olisi kirjoittaa tässä blogissa jotain niistä mekanismeista, joilla vauvoja ja lapsia kasvatetaan tiettyyn sukupuoleen, ja minusta tämä sukupuoleen kasvattaminen on selvästi alkanut jo neuvolassa, syntymättömän lapsen kohdalla. Lisäksi neuvolassa tunnutaan myös kasvattavan vanhemmuuteen sellaisilla tavoilla, joita en välttämättä pidä itse lainkaan luontevina tai tarpeellisina. En ole kyllä jaksanut niitä kovin napakasti kyseenalaistaakaan: vaikka terveydenhoitajamme tuntuu olevan (muilta kuulemieni kokemusten perusteella) ehdottomasti järkevimmästä päästä, on koko neuvolassa käyminen minusta toisinaan sillä tavalla hämmentävää, että joskus olen vain ihan hukassa sen suhteen, kuinka siellä tulisi käyttäytyä tai miten pontevasti reagoida mihinkin.

Viimeaikaiset esimerkit tällaisesta hämmennyksestä eivät liity lapsen tai vanhempien sukupuoliroolittamiseen, vaan ylipäänsä sellaiseen tietynlaiseen asennekasvatukseen, jonka mielekkyys ei ole minulle oikeastaan lainkaan selvillä.

Pari kertaa sitten terveydenhoitaja teetti minulle masennusseulan, mikä on toki hyvä juttu, sillä olen sairastanut masennusta aikaisemmin. Ihan mainiota, että tilannetta seurataan myös raskauden aikana. Kyselyssä piti vastata vain viimeisen 7 päivän fiilisten pohjalta ja mielialani oli ollut jonkin verran matalalla juurikin tuon viikon ajan. Sainkin seulasta tulokseksi vain yhden pisteen alle sen rajan, jossa kyseeseen saattaisi tulla masennus. Itse en pitänyt tätä kovin huolestuttavana, eikä terveydenhoitajakaan, kun kerroin, että lähinnä vain viimeksi kulunut viikko on ollut alavireisempi kuin tavallista.

Terveydenhoitaja kyseli sitten, että mistä saattaisi johtua se, etten ole voinut tuon viikon aikana yhtä hyvin kuin aiemmin. Kerroin, että yksi syy on varmastikin vain se, että olin joutunut lopettamaan uimisen ja joogan ja että säännöllisen liikunnan puute heijastuu sekä uneen että mielialaan. En mielestäni erikoisemmin valitellut tätä asiaa, kunhan totesin sen, minkä todeksi tiesin. Tästä seurasi yllätyksekseni pitkä luento siitä, kuinka urheilu nyt ei ole kovin tärkeää lapsen saamisen rinnalla, ja että kuinka ehdin uida ja joogata sittenkin kun lapsi on syntynyt. Ja että nyt on aika ottaa rennosti ja olla rasittamatta elimistöään liikaa. Ja että tämä loppuraskaus on lyhyt aika ihmisen elämässä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Olin tästä aika hämillään, sillä kyllähän minä tuon kaiken tiedän ja juuri siksi olinkin lopettanut sellaisen liikunnan, joka ei enää selkeästi tuntunut hyvältä. Siitä huolimatta on selvää, että liikunnan vähentäminen heijastuu mielialaani. Ei tätä asiaa muuksi muuta se, vaikka kuinka ajattelenkin, että liikkua kerkeän myöhemminkin. Minusta on kummallista, että tällaisen seikan toteaminen johtaa kehotukseen muuttaa omaa asennoitumistani: mihin suuntaan sitä pitäisi muuttaa, jäi kuitenkin epäselväksi. Pitäisikö minun olla kuuntelematta kehoni viestejä ja olla tunnistamatta sitä, että liikunnan vähentämisellä on vaikutusta fiiliksiin? Eikö se olisi vielä pahempi juttu, jos en tunnistaisi tällaista mekanismia ja sitten pähkäilisin, että miksiköhän nyt tuntuu huonommalta kuin ennen?

Tämä on sikäli hassu lähestymistapa, että toisaalta sekä neuvolassa että synnärin kahdenkeskeisessä valmennuskeskustelussa on hoettu tunnistaminen on kaikki -mantraa jo moneen kertaan. Kummallakin taholla on kartoitettu niitä voimavaroja ja toisaalta riskejä, joita kullakin synnyttäjällä ja pariskunnalla on, lähinnä siis vauva-aikaa ajatellen. Ja kummallakin taholla olen kertonut, että olen sairastanut masennusta aiemmin, joten tilastollisesti ottaen minulla on suurempi riski sairastua myöskin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Etenkin siellä synnärillä sinänsä sympaattinen kätilö yritti kääntää asian aivan päinvastaiseksi, eli riskin voimavaraksi. Hän kyseli jonkin verran siitä, kuinka masennustani on hoidettu, koska olen siitä toipunut, jne. Sitten hän otti tavattoman lempeän ja äidillisen asenteen ja alkoi selittää, kuinka olen ymmärtänyt asian aivan väärin. Kuulemma juuri minun kaltaiseni ihmiset, jotka ovat "kokeneet kovia" mutta "selvinneet voittajina", eivät sairastu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Sen riski koskee kuulemma sellaisia ihmisiä, joilla ei ole vielä vastaavaa "elämänkokemusta" ja jotka eivät sen vuoksi tunnista masennusta kun se hiipii päälle. Ja että koska olen toipunut masennuksesta ja tunnistan sen oireet, olisi riski minun kohdallani nimenomaan keskivertoa pienempi.

Tässä kohdassa puutuin kätilön puheeseen ja sanoin, toivon mukaan kohteliaasti, että hänen kertomansa ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Onhan todella paljon tutkimusnäyttöä siitä, että nimenomaan aiemmin sairastettu masennus on erittäin suuri riskitekijä synnytyksen jälkeiselle masennukselle, eikä tätä asiaa mikään positiivinen ajattelu muuksi muuta. Kätilö ei tuntunut tästä mitenkään loukkaantuvan, hymyili vain ja toisteli jotain siihen suuntaan, että kyllähän minunlaiseni ihminen kuitenkin hyvin selviäisi, kyllä hänen elämänkokemuksensa sen jo kertoo.

Minunlaiseni ihminen? Minulla on sellainen kurja tunne, että niin neuvolassa kuin synnärilläkin pärstäkerroin merkitsee todella paljon (ja missäpä ei merkitsisi). En sitten tiedä, miksi juuri minun pärstäni aiheuttaisi positiivisia reaktioita kummassakaan: en ainakaan ole ikinä mitenkään erityisen huoliteltu tai koeta antaa itsestäni normaalia parempaa kuvaa. Kuitenkin esimerkiksi juuri masennustaustasta puhuessani koen, että osaan puhua siitä neuvolan näkökulmasta "oikein": aiheesta puhuminen ei ahdista minua ja osaan kertoa tunteistani ja ajatuksistani kai riittävän analyyttisesti ja koherentisti. Annan varmaan sellaisen kuvan, että olen pitänyt huolta itsestäni parhaani mukaan ja hoitanut asiani sillä tavalla, kuten järkevän ihmisen tulee hoitaakin. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan (enkä todellakaan jaa tätä arvottavaa näkemystä, kunhan tunnistan sen neuvolan henkilökunnassa).

Itse en kuitenkaan niele sitä käsitystä, että esimerkiksi juuri masennuksen suhteen tunnistaminen on kaikki kaikessa. Kyllä toki masennuksen sairastettuaan voi tunnistaa mahdollisen uusivan masennuksen oireita aika herkästi. Jos kuitenkin olisi yleisemmin totta, että masennuksen kerran sairastettuaan sen silkka tunnistaminen olisi valtava voimavara, niin miksi sitten masennus niin usein joka tapauksessa uusii? Oireiden tunnistaminen on hyvä juttu ja varhainen avun hakeminen samoin, muttei minkään positiivisen ajattelun voimin itse sairautta torjuta. Ja on aika karkean yksinkertaistavaa, jos joku kätilö tunnin keskustelun perusteella kokee luokitelleensa minut ja taustani niin yleispätevästi, että hän voi "oman elämänkokemuksensa perusteella" kumota sen, mitä toisaalta tutkimusnäyttö sanoo sairastumisriskeistä.

Ylipäänsä en tuntenut itseäni lainkaan tuon synnärin kätilön sanoista: mitä ovat ne "kovat kokemukset", joihin hän viittasi? Onhan niitäkin, mutta itse kyllä puhuin kätilölle vain masennuksen sairastamisesta, en sinänsä mitään masennukseni taustoista. Ja "voittajana selviytyminen"? Urgh! Entä sitten sellaiset synnyttäjät, jotka eivät ole sairastaneet masennusta: millä perusteella joku ulkopuolinen voi sanoa, että heiltä puuttuisi "elämänkokemusta"? Kyse on kuitenkin sairaudesta, ei mistään elämänkoulusta! Lopulta minulle jäi sellainen tunne, että olen vain jotenkin onnistunut tekemään kätilöön hyvän vaikutuksen ja hän on luokitellut minut "fiksuksi ihmiseksi, joka kyllä pärjää". Tässä on minusta jotain kovin häiritsevää.

Vähän sama tunne on tullut minulle neuvolassa: kun terveydenhoitaja on huomannut, että olen lukenut aika paljon ajantasaista tutkimuskirjallisuutta raskaudesta ja synnytyksestä jne., ja että toisaalta en ole mikään super-vaihtoehto-kiihkoilija (vaikka aika ituhippi olenkin), hän on alkanut suhtautua minuun aivan eri tavalla kuin aluksi. Hän esimerkiksi pyysi yhdessä vaiheessa miestäni mukaan Jari Sinkkosen tutkimusprojektiin, koska sanoi tulleensa siihen tulokseen, että "juuri teikäläisten" sellaiseen pitäisi osallistua. Tämä voisi olla ihan viaton lausuma, jos terveydenhoitaja tarkoittaisi sitä, että nyt kun hän on tutustunut minuun ja mieheeni, hän arvelee mieheni olevan kiinnostunut lähtemään tutkimukseen mukaan. Mies ei kuitenkaan ole vielä kertaakaan ollut edes mukana neuvolassa! Mitä kaikkea "teikäläiset" siis tässä yhteydessä mahtanee tarkoittaa? Ja miksi isyyttä käsittelevään tutkimusprojektiin ei pyydettäisi mukaan ylipäänsä kaikenlaisia isiä - minkä vuoksi terveydenhoitajan tulisi suorittaa jonkinlainen etukäteisvalikointi (ja vieläpä ainoastaan äidin tavattuaan)? Projekti itsessään ei sellaista edellytä, se kävi selväksi (mies siis osallistui).

Taisin hieman rönsyillä. Alun perin lähdin ihmettelemään, miksi neuvolan pitäisi antaa nimenomaan asennekasvatusta aikuisille ihmisille ja etenkin sellaisissa asioissa, joissa koen, että asenteeni ei luulisi olevan mistään näkövinkkelistä ongelma. Enkä tarkoita sitä, että terveydenhuoltohenkilökunnalla tulisi olla mikään oikeus määritellä, kenen asenne sitten on ongelmallinen, ellei kyseessä nyt ole jokin sellainen asennoitumiskysymys josta tuntuisi olevan suoraa ja kiistatonta haittaa syntyvälle / syntyneelle lapselle. Mutta jos totean, että liikunnan puute vaikuttaa mielialaani, niin se on minusta vain toteamus, ei mikään signaali siitä että minulla on prioriteetit hukassa ja kaipaan lempeää ohjausta uudenlaiseen, positiivisempaan asennoitumiseen.

(Toinen esimerkki tällaisesta tuli yllättäen meidän doulalta, joka on muuten erinomaisen järkevä ihminen ja jonka kanssa olen paljon enemmän samalla aaltopituudella kuin neuvolan henkilökunnan. Oli puhe raskausarvista ja totesin, että minusta on nyt loppuraskaudesta ikävää, kun raskausarpia tulee. Ja huomautin vielä, ettei tämä ole minulle ulkonäöllisesti ongelma, kuten ei olekaan. Raskausarpien kurjuus on minusta siinä, että ne yksinkertaisesti sattuvat niin paljon. Sain tästä hyvästä doulalta luennon siitä, että vartalon muuttuminen on luonnollista ja että elämän jäljet saavat näkyä naiskehossa, jne. Ja jotenkin hän pääsi vielä siihenkin, että raskaudesta jääneitä kilojakaan ei kannata surra, tai kiloja ylipäänsä, koska nekin ovat vain elämän jälkiä.

Olin tämän luennon jälkeen samalla lailla hämmentynyt, kuin neuvolassa vastaavissa tilanteissa: kyllä minustakin vartalon muuttuminen raskaudessa on luonnollista, enkä taatusti ainakaan mitään kiloja sure. Mutta siitä en nyt vain pääse mihinkään, että kun iho repeää, niin se on kivuliasta ja kudosten repeämiseen liittyvä kipu on minusta ikävämpää kuin esimerkiksi liitoskivut. Tuntuu vaistomaisen hälyttävältä, kun jotain omassa kropassa menee rikki, vaikka oikeasti järjen tasolla tietää, ettei se ihon rikkoutuminen nyt kovin uhkaavaa ole. Enkä ymmärrä, millä lailla sellaisen asian toteaminen, että kudosvaurio tuntuu ikävältä, taaskaan lähettäisi sellaisen signaalin, että en ole sinut itseni kanssa noin ylipäänsä.)

Toisaalta tätä positiivista asennoitumista ja asennekasvatusta tunnutaan tyrkyttävän sellaisin henkilöön liittyvin perustein, jotka ovat minusta aika hämäriä. Miksi juuri minä olen sellainen henkilö, jonka kohdalla positiivinen ajattelu kääntää masennusriskinkin voimavaraksi? Vai sanotaanko tällä tavalla todellakin kaikille ja minä vain kuvittelen, että olen jotenkin onnistunut tulemaan luokitelluksi "oikeanlaisten", kehityskelpoisten ihmisten kastiin? En oikein välttämättä usko kuvitelleenikaan, niin usein ja useassa eri tilanteessa sanavalinnat ovat viitanneet tällaiseen.

Toivottavasti sitten lapsen synnyttyä neuvolatilanteita voi ohjata itsekin enemmän siihen suuntaan, että saisi ennen kaikkea konkreettisia neuvoja lapsenhoidossa. Niitä ottaisin tosi mielelläni vastaan: mielelläni olisin neuvojen tai vaikka sitten saarnojenkin saamapuolella, jos niillä tuntuisi olevan jotain relevanssia sen kanssa, mitä päässäni liikkuu ja minkälaisia pulmia oikeasti tielle voi tulla. Paha kyllä, ainakin valmennusten perusteella vaikuttaisi siltä, että mitään kovin vaihtoehtoista lastenkasvatustyyliä ei tulla rohkaisemaan. Esimerkiksi kantoliinailua, kestovaippailua ja vaippaviestintää ei suostuttu valmennuksissa edes kirjoittamaan puheeksi otettavien asioiden listalle, vaikka sille nimenomaan pyydettiin vanhempien toivomuksia ja kaikki muut toivomukset listaan kirjattiin. Saa nähdä, meneekö sitten vauvavaiheessa minulla ja mukavalla terkkarillakin sukset ristiin ja tulen luokitelluksi hankalien hörhöjen joukkoon.

Kunhan nyt ensiksi tästä synnyttämisestä selviäisi kunnialla...

Vuosikatsaus

1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Tein positiivisen raskaustestin.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

En muista muita lupauksia kuin sen, että lukisin vähemmän kirjoja. Onnistuin tässä alkuvuodesta, loppuvuodesta olen päässyt repsahtamaan. Kirjojen ostamista olen sentään hillinnyt myös loppuvuodesta.

Tälle vuodelle tekisi mieli laatia vaikka mitä lupauksia, mutta enpä tiedä, mistä päästä kannattaisi lähteä tätä hyvien aikomusten sumaa purkamaan. Päällimmäisenä on tietysti mielessä, että lupaisin olla kelvollinen vanhempi jälkikasvulleni, mutta se nyt on jokseenkin itsestään selvä aie eikä uudenvuodenlupaukseksi riittävän hyvin rajattu. Toisaalta juurikin jälkikasvun odotuksen vuoksi ei tee mieli antaa ainakaan kovin kvantitatiivisia lupauksia, kun kerran ei tiedä, kuinka arki hänen kanssaan tulee järjestymään ja mihin aikaa sekä jaksamusta riittää. Mutta parannettavaahan omissa tavoissa olisi aina, oli jälkikasvua tai ei, ja kaipa tulisi yrittää panna itseään joissakin asioissa ruotuun vaikka kuinka tulisi perheelliseksi ja vauva-arki olisi rankkaa.

No niin, päätän nyt luvata ainakin sen verran, että 1) ostan vuoden aikana mahdollisimman vähän aikuisten kirjoja (lastenkirjoja voin edelleen hankkia jälkikasvulle) ja 2) yritän hankkiutua eroon mahdollisimman suuresta määrästä aikuisten kirjoja, jotka jo omistan (lastenkirjat tekevät tässäkin poikkeuksen).

Lisäksi 3) yritän tosissani olla riitelemättä äitini kanssa, vaikka hän varmasti tuputtaakin minulle lastenhoidollisia näkemyksiään, jotka ärsyttävät minua (tai no, eivät ainoastaan ärsytä, vaan iskevät suoraan kipeään hermoon - on harvinaisen raivostuttavaa saada lapsenhoito-ohjeita sellaiselta vanhemmalta, jonka omaan kasvatustyyliin on kuulunut laiminlyömistä, vähättelyä ja väkivaltaa, ja sitten kuulla tämän vanhemman perustelevan neuvojensa oikeellisuutta sillä että "kyllä minä tiedän, minähän olen jo kasvattanut lapsia").

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Ei.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Ainoastaan isoäitini veli, joka ei millään katsannolla ollut minulle läheinen henkilö, mutta jonka kuolema oli kuitenkin siinä mielessä suuri juttu, että minun odotettiin käyttäytyvän ja reagoivan kuin hän olisi ollut hyvinkin läheinen. Ja tämä kuolemahan johti erilaisiin isoäitirintaman komplikaatioihin, joita olen tässäkin blogissa puinut ja puin varmasti edelleen.

5. Missä maissa kävit?

Heinäkuun alkuun saakka asuin vielä Isossa-Britanniassa, sen jälkeen muutimme takaisin Suomeen. Suomen ja Ison-Britannian lisäksi en käynyt kuin kolmen viikon kesäkoulussa Italiassa (no jaa, kahden lentokoneen vaihdon verran myös Latviassa).

Olen hirveän tyytyväinen siihen, etten tehnyt vuoden aikana ainoatakaan ulkomaille suuntautuvaa lomaa! Minulla on sellainen tunne, että jännittävämpi vastaus tähän kysymykseen olisi luetella lukuisia maita, joissa on käynyt. Minusta asia alkaa olla päinvastoin: niin paljon kuin pidänkin matkustamisesta, on minulle aina henkilökohtainen voitto, jos en ole matkustanut (ainakaan ulkomaille ja ainakaan lentäen). Teimme vuoden aikana tosin muutaman ihanan kotimaanmatkan, siis Isossa-Britanniassa (siinä vaiheessa se oli vielä kotimaa).

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?

Hirveän hankala kysymys. Vuodesta 2012 on muutenkin varmasti tulossa ihan erilainen kuin mikään muu elämäni vuosi, joten vaikeaa sanoa, mitä siihen nyt sitten haluaisi lisää ja miksi. Muutenkin mietin pikemminkin sitä, mitä haluaisin vähemmän. En oikeastaan keksi tähän muuta kuin että haluaisin tänä vuonna retkeillä ja olla luonnossa huomattavasti enemmän kuin viime vuonna. En sitten tiedä, onko vauva-aika paras mahdollinen aika tämän toivomuksen toteutumiselle...

7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

Olen todella erittäin huono muistamaan päivämääriä. En muista esimerkiksi sitä, minä päivänä tein sen positiivisen raskaustestin, vaikka sitä oltiinkin vuosi yritetty saada aikaan. Muistan sen, että viimeiset raskautta edeltäneet menkat alkoivat 19.4., koska sitä tietoa on käytetty lasketun ajan arvioimiseen. Muistan myös sen, että muutimme takaisin Suomeen 5.7., koska se on pitänyt kirjoittaa niin moneen blankettiin. (Näiden kahden päivämäärän ajallisesta etäisyydestä voikin päätellä aika paljon siitä, miten hektinen alkukesä oli ja miten nopeasti jouduimme sekä tekemään että toteuttamaan paluumuuttopäätöksen!) Eiköhän kumpikin päivämäärä joka tapauksessa unohdu, niin niiden kanssa tapaa käydä.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Tämäkin on hankala kysymys. Raskaaksi tuleminen ei ole "saavutus", joten sitä en voi tässä yhteydessä mainita.

Ehkä suurinta on ollut se, kuinka paljon rankkoja käytännön asioita onnistuin hoitamaan (toki yhdessä miehen kanssa) siinä alkuraskauden pahoinvoinnin keskellä: ohjelmassa oli mm. kaksi muuttoa kahden kuukauden sisällä, toinen kaupungista toiseen ja toinen peräti maasta toiseen. Suomen päässä piti vielä muuttaa yksi setti huonekaluja toiseen kaupunkiin ja raijata toinen tilalle. Siinä meinasi jaksaminen loppua ihan tosissaan. Ja pian muuttojen jälkeen oli aika rankka kolmen viikon kesäkoulu, edelleen alkuraskauden vaivojen vielä hankaloittaessa oloa.

En kuitenkaan oikein tykkää listata "saavutuksina" sellaista, että on selvinnyt ylikuormittavista tilanteista, koska se on vähän liikaa kuin ihannoisi itsensä ajamista sellaisiin tilanteisiin. Suurempi saavutus olisi oikeasti voida järjestää elämänsä siihen malliin, ettei tarvitsisi stressata ja ylikuormittua ja laatia tiukkoja aikatauluja.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Mjaa. Yksi artikkeli hylättiin aika katkeralla tavalla. Ai niin, ja apurahalotossakin tuli tänä vuonna vastaukseksi rosvosektori, joten kaipa se sitten oli se suurin epäonnistuminen. Nyt on kiikun kaakun, miten koko väikkärin käy. Mutta aivan kuten edellisessäkin kysymyksessä, en oikein osaa hahmottaa näitäkään yksinomaan henkilökohtaisina epäonnistumisina. Olen taipuvainen ajattelemaan, että sekä onnistumiset että epäonnistumiset yleensä johtuvat niin paljon muistakin tekijöistä kuin omasta panoksestani, että ei minun kannata ottaa niistä kaikkea syytä tai toisaalta kaikkea ansiotakaan. Mulla on elämän suurissa kysymyksissä vähän sellainen "se mitä saan, on se mitä annetaan" -asenne (kuten Jukka Poika laulaa). (Harmi, ettei tämä aina realisoidu arkipäivän tasolle: kaikenlaisissa käytännön suorituksissa olen hyvinkin taipuvainen syyttämään ja syyllistämään itseäni huonoksi ja epäonnistuneeksi.)

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Enpä juurikaan. Pari flunssaa ja pari pientä silmä- ja korvatulehdusta, siinä kaikki.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Näitä oli kaksi. Ostin miehelle kunnollisen Highland-puvun, tai oikeastaan se teetettiin. Ja kaikkine hienouksineen toki: kilttihame, takki, paidat ja oikeanlaiset muut vermeet (solmio, pitkät villasukat, sukkanauhat, veitsi jne.). Ehdottomasti kannatti teetättää miehelle puku, se on ihan törkeän komea ja nyt hän voi sitten käyttää sitä juhlapukuna toivon mukaan vuosikymmeniä, hyvällä hoidolla. (Vielä kun joskus saisin aikaiseksi teetättää itsellenikin puvun!)

Toinen hyvä ostos oli sekin miehelle: kunnollinen polkupyörä. Siitä on ollut hänelle paljon iloa ja liikuntoa.

(Sanon, että nämä olivat minun ostoksiani, sillä rahat otettiin minun säästötililtäni, mutta eipä se toisaalta näin naimisissa ollessa enää merkinne mitään, miltä tililtä raha tulee...)

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Jälkikasvun hikka oli (ja on) aika koomista.

13. Kenen käytös masensi?

Niiden ihmisten, jotka ovat nähneet kuvat suomalaisilta sikatiloilta ja silti ostivat joulupöytään kinkun.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Suurimmat yksittäiset menoerät olivat varmaankin nuo edellämainitut kiltti ja polkupyörä. Lisäksi rahaa on mennyt muuttoihin (niitähän on siis ollut tänä vuonna kaksi) ja vauvantarvikkeiden hankkimiseen (vaikka kaikki ostettava on ostettu käytettynä, niin on niihinkin jonkin verran saanut rahaa uppoamaan). Sitten on tietysti syöminen ja asuminen noin ylipäänsä, mutta niihin menee aina tasaisesti rahaa. Suomeen muutto tuntui ruokamenoissa todella paljon, etenkin luomutuotteiden osalta.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

Siitä tunteesta, että joku kasvaa mahassa.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?

Ei varmaan siinä mielessä mikään, että hahmotan ylipäänsä aikaa kamalan huonosti, eivätkä muistoni oikein osaa kiinnittyä mihinkään ajankohtaan. Minulla on suuria vaikeuksia esimerkiksi muistaa sitä, kuinka vanha olen tai minä vuonna mikäkin elämäni suuri ja tärkeä asia on tapahtunut, joten mitään musiikkikappaletta en kyllä osaa kiinnittää ajanjaksoon, en ainakaan tietoisesti tai kovin paljoa jälkikäteen.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?

Raskaus on tuonut kymmenen kiloa, joten sikäli toki selkeästi painavampi, mutta lihavuudesta / laihuudesta en tiedä. Tuosta kymmenestä kilosta lienee aina suuri osa lasta, istukkaa, lapsivettä ja muuta nestettä, joten en osaa sanoa, paljonko "oma" painoni tällä hetkellä on. Olen kuulemma raskauden aikana laihtunut ainakin naamasta ja selvästi myös käsistä, kun sormus ei ole meinannut pysyä sormessa. Eipä sillä, että asialla mitään väliä olisi.

c) rikkaampi vai köyhempi?

Köyhempi siinä mielessä, että äitiyspäivärahalle siirtyminen on pudottanut tuloja. Säästössä on varmaan suunnilleen yhtä paljon rahaa kuin ennenkin.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Liikkuneeni! Vaikka olen kyllä liikkunut miltei aina sopivan tilaisuuden tullen ja työn / raskauden / muiden tekijöiden salliessa. Silti sitä toivoisi aina liikkuneensa enemmän, eikä millään hampaat irvessä -mentaliteetilla (tyyliin "olen huono ihminen, jollen treenaa") vaan puhtaasti liikkumisen ilosta. Eli ehkä pitäisi vastata, että toivoisin järjesteneeni vieläkin tarmokkaammin itselleni aikaa, jolloin voin halutessani mennä vaikkapa uimahalliin tai ulos kävelemään.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Istuneeni tietokoneen ääressä! Nyt kun tutkimuksesta on jäänyt pois sekä laboratoriotyöt että kenttätyöt, on työ pelkkää istumista. Alan (taas) tosissani harkita, onko tällaisessa hommassa mitään järkeä.

20. Kuinka vietit joulua?

Kotona rauhassa, miehen ja kolmen ystävän kanssa. Yksi ystävistä joutui tosin lähtemään heti joulupuuron ja -saunan jälkeen, kahden muun kanssa söimme jouluaterian ja rentoilimme. Tämä oli kai ensimmäinen jouluaatto, jolloin en avannut yhtään ainoaa lahjapakettia - voitto!

21. Kuinka vietit uutta vuotta?

Jälleen kerran kotona rauhassa miehen kanssa - niin siinä käy, kun loppuvuosi ja loppuraskaus osuvat samaan aikaan. Olisimme kyllä kutsuneet meille ystäviä, mutta kaikki olivat muualla tai estyneitä. Äitini ja hänen miehensä piti tulla meille myös, mutta riitelin äitini kanssa niin pahasti edellisenä päivänä, että tuskin he olisivat tulleet. Jouduimme kyllä myös peruuttamaan kutsun muista syistä, koska miehelle tuli flunssa.

Kaikesta huolimatta uusi vuosi oli paras, jonka muistan. Laitoimme sienipizzaa ja puuhastelimme kotona kaikenlaista pientä ja rauhallista, minä enimmäkseen virkkasin sohvanpeitettä. Illan mittaan havaitsimme, että lähiseudun raketit ammutaan tuolta rantapuistosta, jonne päin meidän makuuhuoneemme ikkuna ja parveke antavat. Asunto on vieläpä sen verran korkealla, että puistosta ammutut raketit näkyivät juuri sopivasti ikkunastamme, kun makasimme sängyllä. Ensi kertaa elämässäni näin uuden vuoden ilotulituksen makoillen omassa sängyssä, oman rakkaan sylissä! Olin mittaamattoman onnellinen.

22. Rakastuitko vuonna 2011?

Rakastuin pikaisesti erääseen vanhaan naiseen, jonka tapasin isoäitini veljen hautajaisissa. Tuskin tapaan häntä enää.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?

Ei ole flaksi käynyt.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

En ole juurikaan katsellut telkkaria, joten hankalaa sanoa. Telkkariahan emme edes omista: jälkimmäisessä Britannian vuokrakämpässä sellainen kuului kalustoon, mutten tainnut laittaa sitä koskaan edes päälle. Ylen Areenalta on tullut katsottua sekalaisia dokumentteja sen jälkeen, kun muutimme taas Suomeen. Aivan loppuvuodesta uusintana alkanut sarja Sydänääniä on ollut aika mielenkiintoinen näin omaa synnytystä odotellessa, joten sanotaan nyt vaikka se.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

En ylipäänsä vihaa ketään, mutta tunnen olevani kiukkuisempi koko ihmiskuntaa kohtaan kuin viime vuonna tähän aikaan. (Saavutus sekin!)

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Äsh, ei yhtä kirjaa voi valita! Tiina Kaitaniemen Luonnollinen lapsuus ja Erja Rusasen Hoiva, kiintymys ja lapsen kehitys ovat antaneet paljon ajattelemisen aihetta.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Eniten on viime vuonna miellyttänyt Palefacen albumi Helsingi Shangri-la, vaikka se taitaakin olla julkaistu jo vuoden 2010 puolella.

28. Mitä halusit ja sait?

Tulla raskaaksi (ei voi mitään, tämä on vuoden 2011 keskeisin teema). Ja halusin saada vanhempainpäivärahan laskettua todellisten tulojeni mukaan eikä niin kuin olisin tuloton, kuten nyt apurahatutkijalle meinasi käydä. Olisimme pärjänneet rahallisesti kyllä, mutta minusta se olisi vain ollut todella väärin.

29. Mitä halusit muttet saanut?

Halusin saada sen yhden artikkelin läpi ensimmäiseen kohdelehteen. Ja halusin apurahalle jatkoa; ainakin luulisin, että halusin. Alkuvuodesta, kun miehellä oli vielä työnhakuprosessi kesken, halusin miehen saavan erään työn Tromssasta jotta voisimme muuttaa sinne. Halusin todella kovasti asua Pohjois-Norjassa. Ikävöin lunta ja kaamosta.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Kimmo Pohjosesta kertova dokumentti Pirun palkeet / Devil's Lungs.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

Jos oikein räknään niin saan tulokseksi, että täytin 31; omaa ikäänsä on hankalaa muistaa. Siitäpä ei ole mitään käsitystä, mitä tein syntymäpäivänäni! Muistan hämärästi sen, että mies saattoi olla Saksassa tuolloin, mutta siinä kaikki.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Viime vuonna taisin sanoa, että raskaaksi tuleminen, ja koska se on tapahtunut tänä vuonna, niin ei kai mikään. Tunnen, että elämäni on suurimmalta osin mittaamattoman tyydyttävää. Ehkä ainoa asia, joka tyydytystä lisää, on tyytyminen itse, ei mikään ulkoinen seikka. Ts. elämästä tulee mittaamattoman tyydyttävää, jos tyytyy siihen, että kaikki on jo tässä (eikä se ole tyytymistä vähään, vaan päinvastoin huikaisevaa iloa ja rauhaa).

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011?

Kirpputorivaatteita, kuten ennenkin. Ja loppuvuoteen on kuulunut se, että päälle menevät tasan yhdet raskausfarkut, eikä niistäkään ole nappi mahtunut kiinni ainakaan kahteen kuukauteen. Olen kulkenut iloisesti housut auki. Sen sijaan yläosien puolesta ei ole tarvinnut tähän raskauteen panostaa: minulla oli jo ennestään miljoona niin väljää tunikaa ja muuta epämääräisen säkkimäistä kolttua, että hyvin mahtuvat vieläkin. Minulle on useinkin käynyt niin, että ostan jonkin vaatteen vain siksi, että se on minusta kiva, ja jälkeenpäin huomaan vaatteen olevan äitiysmallistoa. (Näinhän käy helposti juuri kirppiksillä, kun ei ole erillistä äitiysvaatteiden osastoa.) Tämä on miehestä masentavaa.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Puoliso, ehdottomasti. Maailman paras puoliso!

35. Kuinka kuvailisit sisustuskonseptiasi vuonna 2011?

Kierrätys, kierrätys ja kierrätys. Lopputuloksena sekalaisen kodikas huusholli.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Kyllä tietysti eduskuntavaalit, perussuomalaisuuden nousu ja muiden puolueiden tavat reagoida siihen. Liityin tänä vuonna jopa Vasemmistoliiton jäseneksi, vaikken olisi aiemmin uskonut, että näin voisi päästä käymään (olen kovin skeptinen puoluepolitiikkaa kohtaan). Loppuvuodesta mielenkiintoa on herättänyt sikatilojen kuvaukset, niiden uutisointi ja ihmisten reaktiot (tai reagoimattomuus!).

37. Ketä ikävöit?

Entisen naapurin kissaa. Oikein montaa ihmistä, jotka jäivät ulkomaille (tai palasivat Suomeen, mutta kukin tahoilleen). Paria ihmistä, joista tunnen raskauden aikana etääntyneeni, tai joiden oikeastaan tunnen raskauteni aikana etääntyneen minusta.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

Se ihana mummo hautajaisissa.

Periaatepäätös

Luulen, että tulimme miehen kanssa tehneeksi erään elämäämme koskevan periaatepäätöksen. Ei meillä ollut etukäteistä aikomusta istua alas sellaista laatimaan, mutta kun aika on kypsä, joskus näin käy. Katsoimme nimittäin Areenalta Silminnäkijä-dokumentin tulottomista henkilöistä (suosittelen) ja keskustelimme dokumentin jälkeen tulottoman naisen tapauksesta.

Lienee aika kuvaavaa, että ohjelman kolmesta tulottomasta juuri korkeasti koulutettu nainen oli se, joka oli vapaaehtoisesti valinnut tulottomuuden. Kaksi muuta olivat matalasti koulutettuja miehiä, joilla oli monenlaista ongelmaa perhetaustassa ja jotka kärsivät kovasti tulottomuudestaan. Heille se merkitsi syrjäytymistä yhteiskunnasta, kun taas tulottomuuden valinneella naisen kohdalla palkkatyön ulkopuolelle jääminen oli parantanut sekä naisen että tämän puolison elämänlaatua. Niin, puolisolla oli siis tuloja, eli tämä seikka takasi dokumentin naiselle varsin kelvollisen elintason.

Dokumentin asetelma oli kaiken kaikkiaan tosi kuvaava juuri sukupuolen ja luokan näkökulmasta. Onhan siitä ollut paljonkin mediapuhetta, että downshifting on varsinaisesti mahdollista jo ennestään hyväosaisille - ja sitten usein argumentoidaan, että kun nämä hyväosaiset ja koulutetut ihmiset downshiftaavat, niin yhteiskunta "menettää" heidän panoksensa yhteisen hyvinvoinnin luomiseksi. Ikään kuin hyvinvointia voisi tuottaa ainoastaan olemalla työelämässä! Dokumentin nainen (en muista hänen nimeään enkä nyt viitsi tarkistaa) tuotti minun nähdäkseni hyvinvointia monella tavalla: vapaaehtoistyössä, ystäviensä parissa, kotia ja sukulaisten lapsia hoitamalla. Naisen puoliso oli kuulemma tyytyväinen rooliinsa perheen elättäjänä: hän koki, että koska hänen työntekonsa elättää pariskunnan ja puoliso voi tehdä vapaaehtoistyötä, hän ikään kuin sitä kautta itsekin antaa panoksensa vapaaehtoistyöhön ja siten hänkin edistää pariskunnan hyviksi kokemia aatteita. Varsin järkiperäinen ajattelutapa minusta.

...ja nyt ei liene kovin vaikeaa arvata, mihin suuntaan minun ja miehen puhe dokumentin katselun jälkeen kääntyi. Olemmehan toki keskustelleet aiemminkin siitä, että kumpikaan meistä ei koe työntekoa elämänsä tärkeimmäksi tai edes välttämättömäksi osa-alueeksi. Miehellä on jonkin verran enemmän uraan liittyvää kunnianhimoa, muttei hänkään ole koskaan ollut sitä tyyppiä, että hän tinkisi työn vuoksi levosta tai harrastuksista tai oikeastaan juuri mistään. Hän on saanut aina aika onnellisesti yhdistettyä sopivan määrän mielenkiintoista työntekoa ja sopivan määrän ns. muuta elämää. Omalla kohdallani en ole varma, olenko koskaan löytänyt yhtä hyvää tasapainoa.

Olemme käyneet yhtä aikaa kokopäivätyössä ja homma on toiminut ihan hyvin, mutta nyt onkin jälkikasvu tulossa. Olemme alustavasti puhuneet, ettei jälkikasvua laitettaisi tarhaan ainakaan alle 3-vuotiaana, lapsen kehitystä koskevien tutkimusten valossa. Nyt sanoimme oikeastaan ensi kertaa ääneen sen, ettei kumpikaan meistä koe kovin järkeväksi, että myöhemmässäkään vaiheessa tekisimme kumpikin kokopäivätyötä. Kuten mies totesi, niin ainakaan tällä hetkellä meillä ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista tarvetta siihen. Tarve voi ehkä ilmetä myöhemmin, joko aineellinen tai henkinen, mutta tilannetta voidaan harkita uudelleen siinä vaiheessa.

Tämäkin asetelma on tietysti sukupuolittunut: mies on se, jolla on tällä hetkellä työtä. Ei nyt ihan vakisopimuksella, mutta nykyinen pesti kestää kolme vuotta ja jos se sujuu hyvin, vakinaistaminen voi hyvinkin olla luvassa. Minä puolestaan olen se, joka on viimeisillään raskaana ja jäämässä äitiyslomalle ja joka haluaa imettää lastaan ainakin vuoden, mikä ettei pidempäänkin. Niin, ja jonka apuraha loppui viime kuussa, eikä uutta ole ainakaan vielä tiedossa. Ei ole kovinkaan hankalaa povata, kummalla on saumaa päästä kohtalaisesti palkattuun vakityöhön, jonka turvin perhettä elättää ja tuoda jatkuvuutta arkeen.

Tästä päästään siihen toiseen downshiftingiä vastustavaan argumenttiin: ne ovat naiset kun downshiftaavat. Seurauksena tästä on se, että ihan fiksut naiset, joilla olisi kanttia edetä uralla, jämähtävätkin kotihengettäriksi. Jäävät ilman eläkettä. Ovat riippuvaisia puolisostaan. Ei se ole hyvää feminismiä sellainen, siskot. Ja samalla logiikallahan vastustetaan (tai ainakin kyseenalaistetaan) myös lapsen hoitamista kotona siihen 3 vuoden ikään saakka ja pitkää imetystä, joka sitoo äidin lapseen.

Mutta. Minun feminismini ei taivu ymmärtämään, miksi jokainen perhe ei hyvällä omallatunnolla voi tehdä niitä valintoja, jotka kokonaisuutena tarkastellen koituvat perheen parhaaksi. Jos nyt siis ylipäänsä haluaa perheyksikkönä elää, toki. Pakko ei ole. Meidän tapauksessamme on jälkikasvua tulossa, joten perheytyminen on tapahtunut. Ja pidän aivan uskottavana esimerkiksi tutkimusnäyttöä siitä, että liian varhainen päiväkotiin joutuminen ei ole lapselle hyväksi. On myös totta, että lasten hoitaminen kotona ei ole äidin urakehitykselle hyväksi, ja tietysti tämän saa sanoa (ja pitää sanoa) ääneen. Kuitenkin minusta pitää samalla pitää mielessä se, mitä lasten kehityksestä ja päivähoidosta ajantasaisen tutkimuksen nojalla voidaan sanoa. Minusta sellainen on tympeää argumentointia, että kehotetaan naisia töihin jonkin sellaisen latteuden nojalla, että "kyllä se, mikä on äidin parhaaksi, koituu myös lapsen parhaaksi". Etenkin, kun siitä kuultaa mielestäni taustalta se sama huoli, että ihminen ei mukamas ole hyödyllinen työelämän ulkopuolella.

Olemme miehen kanssa täysin yksimielisiä siitä, että olosuhteiden salliessa kumpi hyvänsä meistä voisi olla palkkatyöstä poissa tai vähintäänkin osa-aikatyössä. Mies olisi aivan yhtä halukas jäämän lapsen kanssa kotiin kuin minäkin. (Ainakin näin etukäteen arvioituna: eihän meistä kumpikaan ole vielä kokeillut tätä järjestelyä!) Aluksi se olen kuitenkin jo käytännön syistä minä, joka jää kotiin. Ja jos se pysäyttää minun "urakehitykseni" (hah, sikäli kun minulla on sellaista koskaan ollutkaan!) niin ehkä vastaisuudessakin on taloudellisesti järkevämpää, että mies tekee enemmän työtä. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, miten tässä elämässä käy. Voihan mies vaikkapa sairastua ja joutua työkyvyttömyyseläkkeelle, kuka tietää.

Oli meistä kotona kumpi vain, niin olemme kumpikin sitä mieltä, että järjestely hyödyttäisi meitä kaikkia. Mies sanoo, ettei hän tuntisi itseään millään tavalla hyväksikäytetyksi, vaikka minä olisin pelkästään kotona lapsen kanssa ja sitten vähän myöhemmin esimerkiksi vapaaehtoistyössä, kun hän käy palkkatyössä. Jos minä tekisin vapaaehtoistyötä jonkin sellaisen asian puolesta, jonka mieskin hyväksyisi, niin hänkin kuulemma näkisi asian niin, että siinä on hänenkin panoksensa mukana tätä aatetta edistämässä. On tästä puhuttu aiemminkin, mutta ei aivan näin konkretian tasolla.

Vähimmilläänkin se, että toinen olisi kokonaan tai osittain kotona, toisi jouston mahdollisuuksia ja kiireettömyyttä elämään. Kumpaakaan meistä ei hiukkaakaan houkuttele ajatus siitä, että meistä kumpikin tekisi täyttä työpäivää, sitten hakisimme lapsen tarhasta ja sitten työpäivän jälkeen tai viikonloppuisin pitäisi vielä hoitaa kaikki kotityöt ja muut pakollisen käytännön hommat. Tiedän, että näin monessa perheessä toimitaan, mutta minusta se ajatus käy suoraan sanoen yhä järjettömämmäksi - ellei siihen sitten ole suoranaista taloudellista pakkoa.

Ei meillä kummallakaan ole esimerkiksi kovin korkeita kriteereitä kodin siisteydelle, joten kyse ei ole siitä, että jommankumman pitäisi vähentää palkkatyötä nimenomaan kotitöiden hyväksi. Totuus on kuitenkin se, että ihan vain perustason siisteyden ja ruokahuollon ylläpitäminen - mikä esimerkiksi meille tarkoittaa sitä, että siisteyden kanssa saakin olla vähän niin ja näin, mutta emme halua syödä usein einesruokaa - vie aikaa. Ja täyspäiväisessä työssä käyminen työmatkoineen vie ihan törkeästi aikaa. Jos edes ne perustason kotityöt saisi jompi kumpi osapuoli hoidettua päiväsaikaan, niin ainakaan ilta-aikaan ei sitten tarvitsisi niitä puurtaa. Tai jos lapsi sairastuisi, niin ei tarvitsisi alkaa stressata hoidon järjestämisestä lyhyellä varoitusajalla. Ystäviä ehtisi tavata enemmän, oletettavasti myös se työssä käyvä osapuoli, kun arki olisi muuten rennompaa.

Mistä sitten tingittäisiin? Jossain määrin jomman kumman tai molemman urasta - mutta koska kumpikin meistä laittaa joka tapauksessa onnellisuuden uran edelle, niin eipä se oikeastaan tinkimiseltä tuntuisi. Taloudellisella puolella taas tuntuu siltä, ettemme edes joutuisi tinkimään yhtään mistään. Dokumentin pariskunnalle naisen tulottomuus merkitsi sitä, että perhe 1) osti vaatteet käytettynä, 2) ei tehnyt heräteostoksia ja 3) ei harrastanut mitään kallista. Ei tunnu tinkimiseltä tämäkään. Minun kohdallani kaikki kriteerit täyttyvät jo. Mies ostaa vain osan vaatteistaan käytettyinä, mutta heräteostoksia ei hänkään tee. Ja vaikka hänellä on harrastuksia, jotka voisivat olla teoriassa tosi kalliitakin, niin niissäkin on tolkku säilynyt. Autoa ei ole ja asumme vuokralla. Emme ole kovin suurituloisia olleet tässä viime vuosina, mutta laitamme siitä huolimatta joka kuukausi rahaa säästöön ja hyväntekeväisyyteenkin, koska sitä yksinkertaisesti jää yli. Eli niin kauan, kun edes toisella meistä on kohtuulliset tulot, ei kummankin täyspäiväisessä työnteossa ole yksinkertaisesti mitään mieltä.

Olo tuntuu tosi kevyeltä, kun tämä kaikki on nyt puhuttu konkretian tasolla läpi. Olen kantanut kai jonkinasteista huonoa omaatuntoa siitä, että koska minä kuitenkin saatan olla todennäköisemmin se, jonka palkkatyö vähenee, niin mies voisi tuntea olevansa jollain tavalla riistetty tässä kuviossa. Siitä en jaksa tuntea huonoa omaatuntoa, jos en päättäjien tai elinkeinoelämän silmissä olisi riittävän ahkera ja tuottava kansalainen, tai jos en joidenkin feministien silmissä olisi riittävän hyvä feministi ja äiti. Queer-feministinä ja polyamoristina yleensäkin pyrin pikemminkin purkamaan ja kyseenalaistamaan sellaisia käsitteitä kuin "nainen" ja "perhe", tai ainakin niiden määrittelyä jostain ulkoapäin. Ei minun pirtaani sovi, että ottaisin paineita siitä, hanskaanko äitiyden jonkun naisten "yhteisen" tasa-arvopyrkimyksen kannalta parhaalla mahdollisella tavalla!

Sen argumentin tosin ymmärrän, että oikeastaan kannattaisi pitää huolta omasta toimeentulostaan, ettei missään vaiheessa jää taloudellisesti kovin heikoille. Siinä on käytännön kannalta perää. Jos minä olen kotona, ei eläkettä kerry. Oletetaan, että tulee avioero - taatusti olen silloin taloudellisesti paljon heikommassa asemassa, kuin jos olisin painanut duunia itsekin.

En kuitenkaan muissakaan tilanteissa ole tavannut laittaa rahallista hyötyä onnellisuuteni edelle, joten en ymmärrä, miksi tekisin niin tässäkään asiassa. Ja joo, tiedostan, että tässä lausumassa piilee ihan hurjasti etuoikeutettuutta. Jos rahat eivät riitä perustarpeisiin, niin silloin onnellisuuskin voi olla aika hankalaa saavuttaa. Mutta niin kauan, kun perustarpeet ovat jollain tavalla katettuja, olen tavannut valita hyvän olon ja vapaa-ajan rahallisen hyödyn ylitse. En ole esimerkiksi jäänyt hyvin palkattuun duuniin, joka on alkanut tuntua kurjalta; en ole myöskään uhrannut vapaa-aikaani projekteihin, joista voisi saada ylimääräisiä ansioita. Jos prioriteettini ovat tällaiset silloinkin, kun ansionmenetys on välitön ja varma, niin miksi alkaisin tinkiä onnellisuudestani sen vuoksi, että tulevaisuudessa ehkä ansiotasoni laskee? Kuka tietää, mitä muutenkaan tapahtuu - kaikki suunnitelmat voivat mennä uusiksi joka tapauksessa.

Pitänee ottaa huomioon sekin, että lapsen kanssa kotona oleminen saattaa olla minusta yksinkertaisesti kurjaa. Ei sekään ole hyväksi, että kotona olevalla vanhemmalla pää leviää. Silloinkaan ei kuitenkaan kummankin vanhemman kokopäiväisen palkkatyön tarvitse olla se ensisijainen ratkaisu. Ehkä tässä tilanteessa mies voisi jäädä kokonaan kotiin ja minä käydä kokopäiväisesti töissä, tai ehkä voisimme kumpikin tehdä osa-aikaista työtä. Tai jos ongelma olisi siinä, että minä en vain kestäisi kotona oloa, mutta mies viihtyisi edelleen kokopäiväduunissa, ja jos lapsi olisi yli 3-vuotias, niin voisinhan esimerkiksi tehdä puolipäiväisesti töihin tai vapaaehtoistyöhön ja lapsi mennä puolipäiväisesti tarhaan. Minä en mielelläni tekisi töitä kotoa käsin, joten siihen en haluaisi ruveta, mutta ehkä mies tahtoisi kokeilla. Kuka tietää.

...ja on kai sekin periaatteessa mahdollista, että meille tulee vielä kääntymys ja alamme kumpikin kokea kokopäiväisen uran luomisen tärkeäksi. Epäilen kuitenkin erittäin vahvasti, että näin pääsisi tässä vaiheessa käymään. Siksi tuntuu niin helpottavalta lausua ääneen, että vaikka kummankin kokopäivätyö saattaa vielä ehkä jossain vaiheessa olla tarpeellista - kuka tietää - niin se ei ole tavoite. Tavoite on olla mahdollisimman onnellinen, elää mahdollisimman kohtuullisella elintasolla, nähdä ystäviä mahdollisimman paljon, rentoutua, harrastaa, edistää yhteishyvää jollain tavalla. Viettää aikaa perheen ja rakkaiden kanssa. Tehdä työtä mielellään vain siinä määrin, kuin se on sekä tarpeellista että mielenkiintoista.

Downshifting, here we come!

Tavara-ahdistusta jälleen

Yhteisasuminen ja siihen liittyvät synergiaedut tulivat heti uniinkin, kun kerran ryhdyin käsittelemään aihetta blogissa. Viime yönä minä ja vanha ystäväni A. nimittäin asuimme rennon boheemissa taiteilijakommuunissa, kämppiksinämme Alice Cooper ja Michael Monroe. A.:lla oli ulkonäköhuolia ja hän kyseli minulta alinomaa meikkaus- ja hiusvärivinkkejä. Lopulta hermostuin A:n tenttaukseen ja huomautin, että kuules nyt, me asutaan Alice Cooperin ja Mike Monroen kanssa! Ja että eiköhän kannattaisi kääntyä näiden herrojen puoleen meikkaus- ja hiusväripulmien kanssa, sillä selvästi heillä on sillä saralla paljon enemmän kokemusta kuin minulla.

(Tosi oudoksi uni muuttui siinä vaiheessa, kun Mike sai äkkiä jostain paljon rahaa ja päätti ostaa meille kaikille isomman talon: niin ison, että myös mieheni E. voisi muuttaa kommuuniimme. Koska E. käy työssä Kumpulassa, me ehdotimme, että uusi talo hankittaisiin puu-Kumpulan alueelta. Mikellä oli kuitenkin aivan muu suunnitelma mielessä: hän oli ajatellut, että E. lopettaisi nykyisen työnsä kokonaan ja alkaisi tehdä filmatisointia Vanhasta testamentista. Mike itse lupasi tuottaa leffan. Talo meidän piti hankkiman Tapanilasta, sillä Tapanilan maisemat ovat kuulemma niin raamatulliset, että Vanhaa testamenttia voitaisiin kuvata siellä. Minä sanoin suostuvani suunnitelmaan, kunhan uusi talo olisi vaaleansininen ja mansardikattoinen. E. lupasi harkita asiaa.)

* * *

Oikeastaan minun piti kirjoittaa tavarasta. Kun on muutto meneillään, vaikka sitten tällainen pienikin muutto, niin tavara pyörii sekä konkreettisesti tiellä että myös mielessä.

Kun nyt isäpuoli on täällä muuttopuuhissa ja hän on liikkeellä autollaan, niin sain kinuttua kyydin muutamallekin eri kirpputorille ja kierrätystavarataloon. Kantavana ajatuksena oli se, että koska kämpästä lähtee viikonloppuna kävelemään yhtä ja toista tarpeellista tavaraa, niin jostain pitäisi saada korvaavia tilalle. Esimerkiksi ilman kahvinkeitintä emme tule toimeen.

Ennen ostosreissua on jo pitänyt käydä monta keskustelua siitä, mitä tavaraa oikeasti tarvitaan lähtevän tilalle ja mitä ei. Äitini ja isäpuoleni eivät ymmärtääkseni ole suoranaisesti rikkaita, mutta ei heillä ole myöskään pikkurahasta puutetta, joten asenne uuden tavaran ostamiseen on sen mukainen. Toisaalta vanhaakin tavaraa heillä on nurkissa pyörimässä vaikka kuinka, sekä itse hankittua että muiden peruja. Itse asiassa äitini ja isäpuoleni varsinainen koti pohjoisessa käsittää kaksi taloa, joista toinen on käytännössä vain tavaravarasto.

Olen siis yrittänyt ottaa etukäteen selkoa siitä, mitä tavaroita meiltä nyt muutossa lähtee ja onko niille mahdollisesti jo korvaavaa olemassa. En koe olevani ahne tai saituri, vaikka mielelläni hyödyntäisin sellaiset kamat, joita perheellä on jo liikaa. Tavallisesti nimittäin homma menee niin päin, että minulle nimenomaan tuputetaan kaikenlaista ylijäämätavaraa, jota en koe tarvitsevani enkä tahdo ottaa vastaan.

Äitini (joka muuttoa pitkälti organiseeraa) on kuitenkin viime aikoina ollut jo isoäidinkin tähden niin stressaantunut, ettei hän oikein jaksaisi miettiä tällaisia materiaalisia yksityiskohtia. Hänellä on sellainen asenne, että mitä väliä sillä on, vievätkö he meiltä vaikkapa nyt sen kahvinkeittimen vaiko eivät. Ja että jos vievät, niin miksi sitä pitäisi tässä vaiheessa miettiä, onko heillä itsellä nurkissa kahvinkeittimiä ylenmäärin. Voisimmehan joka tapauksessa ostaa uuden tilalle.

Tähän olen todennut, että tietysti voimme ja ostammekin, mutta koska ostamme mieluiten kierrätettyä, niin tarvitsisimme jonkin verran ennakkotietoa siitä, mitä kodinkoneita ja muuta tavaraa meidän täytyy kaiken kaikkiaan hankkia. Kirppiksiltä ja kierrätyskeskuksista ei kuitenkaan löydä haluaamansa aina saman tien, ei etenkään toimivia kodinkoneita, joten sellaisten haeskeluun varaisi mielellään hiukan aikaa.

Äitini ja isäpuoleni kanta tähän on ollut: jos teidän on noin vaikeaa löytää sopivia käytettyjä tavaroita tilalle, niin älkää huolehtiko koko jutusta, voitte kyllä pitää kaikki kämpän nykyiset kamat ja he ostavat uuteen asuntoonsa kaiken uutena. Tämä ei ole ollut hänen puoleltaan mitään äksyilyä, vaan aivan neutraali toteamus: heistä se varmaankin olisikin kaikkein luontevin ratkaisu.

Tunnen tässä asetelmassa itseni taas aika hankalaksi. Tietenkään en tahdo, että äitini ja isäpuoleni menevät ostamaan uusia tavaroita, jos tiedän, että kykenisin kyllä itse ajan kanssa hankkimaan samat kamat kierrätettyinä. Toisaalta kukapa minä olen heitä määräilemään sen suhteen, mitä he vievät uuteen asuntoonsa ja mitä eivät. Olen siis yrittänyt vain toimia mahdollisimman diplomaattisesti ja työntää nykyiset kodinkoneemme muuttokuormaan, jottei se ratkaisu oikeasti aktualisoitu, että seuraavaksi isäpuoleni hurauttaa kauppaan ja ostaa kasan uutta kamaa. Minusta se vaan olisi niin turhaa.

Tänään sitten tosiaan sain kyydin useampaankin kierrätyshenkiseen ostospaikkaan ja löysinkin meille muun muassa sen tuiki tärkeän kahvinkeittimen. Hip hei! Löysin paljon muutakin hyödyllistä, kuten esimerkiksi juuri speksieni mukaisen syöttötuolin (aiomme tietysti kunnon hippivanhempina ryhtyä toteuttamaan jälkikasvun kanssa sormiruokailufilosofiaa, joten oli tärkeää löytää tuoli, jossa on riittävän iso oma pöytä edessä).

Mutta se kahvinkeitin: totta kai kävi niin, että kun isäpuoleni kävi uudella asunnolla, hän muistikin, että edellinen omistaja on jättänyt kahvinkeittimen sinne kaupantekijäisiksi (asunto on ostettu osittain kalustettuna). Minulla on sellainen tunne, että monen muunkin ostoslistallani olleen tavaran kanssa käy vielä näin, tai sitten samoja kamoja löytyy yhtäkkiä ylenmäärin jostain äitini kätköistä, kunhan hän ehtii ja jaksaa hiukan paneutua asiaan.

Tottahan ymmärrän, että äidilläni on hankalaa juuri nyt. Vaikka en ole kirjoitellut isoäidin tilanteesta hetkeen, niin huono se on edelleen ja koko järjetön omaishoitosuhde kuormittaa äitiäni tosi paljon. Ei ole oikein reilua olettaakaan, että äitini juuri nyt voisi muistaa, mitä kaikkea tavaraa hänellä missäkin talossaan tai asunnossaan tai tavaravarastossaan on. Koko tämä tavaran määrä kuitenkin ottaa minua päähän, ja koko tämä asenne, että mitäpä tuota varsinaisia tarpeita miettimään. Vaikka jotain kamaa olisi ylenmäärin, niin kyllä silti voi ostaa uuden!

Tämä on tietysti tilanne aika monessa kotitaloudessa: sillä, mitä päädytään ostamaan, on hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mitä oikeasti tarvitaan. En osaa kohauttaa tälle olkapäitä ja ajatella, että nämä ovat jokaisen itse ratkaistavia asioita, mitäpä näistä huolehtimaan tai näihin puuttumaan. Järjetön ylikulutus on kuitenkin luonnon ja eliölajien ja kehitysmaiden ja meidän kaikkien ongelma, joten kyllä se vain ottaa rankasti päähän. Ja pitääkin.

Toisaalta sillä, että esimerkiksi äitini mielessä ostokset ja todelliset tarpeet eivät kytkeydy kovin vahvasti toisiinsa, on aina ollut vaikutuksensa minunkin elämääni. Äitini on aina halunnut tuupata minulle kaikenlaista tavaraa, uutta ja vanhaa, siitäkin huolimatta, että en tarvitse sitä mihinkään. Hänelle on hirmuisen vaikeaa saada perille, että minä todellakin yritän säädellä kodissani olevan tavaran määrää sen mukaan, mitä koen tarvitsevani. (En ole onnistunut tässä mielestäni vielä riittävän hyvin, mutta ainakin minulle on toistaiseksi riittänyt yksi asunto...) Eli yleensä tilanne on toinen: äitini tyrkyttää minulle tavaroita, joita en tarvitse. Nyt sitten kerrankin haluaisin, että äitini miettisi, mitä tavaroita heillä jo on, jotta hän mahdollisesti voisi antaakin meille joitain käyttöä vailla olevia kaksoiskappaleita. Ja sepä ei tunnu millään onnistuvan: äitini mieluummin ostaa uutta.

Vaikka olen tähän asenteeseen tottunut, niin aika oudolta se tuntuu, kun asiaa hetkenkin miettii. En halua, että äitini joutuu stressaamaan tätä muuttoa yhtään enempää kuin tarpeellista, mutta eikö hänestä sitten olisi stressaavaa joutua nyt joulun alla menemään kauppaan ostelemaan uusia kodinkoneita ja taloustarvikkeita? Kenties sitten ei. Perimmäinen surullinen totuus lienee se, että äidistäni on vain kivaa ostaa uusia tavaroita. Kenties hänellä onkin vanhoja ja toimivia kahvinkeittimiä nurkat täynnä, mutta jos hän tuo sellaisen uuteen asuntoonsa, ei hän saakaan tilaisuutta ostaa uutta kahvinkeitintä. Ehkä vanhat kahvinkeittimet eivät sovi uuden asunnon väreihin. Ehkä markkinoille on tullut uusia, hienoja kahvinkeitinmalleja, jota hakkaavat vanhat mennen tullen.

Vaikka minua karvastelee tällainen, niin on myönnettävä, että minäkin nautin tämän päivän kirppisshoppailuista aika lailla. Nyt kun on lapsi tulossa, olen näemmä antanut itselleni luvan ostaa esimerkiksi lastenkirjoja aivan surutta. Eikä sillä, ei minulla ennenkään ollut suuria estoja lastenkirjojen haalimisen suhteen - nyt tilanne on vain pahentunut. Tiedän, että myös lastenvaatteita ja -tarvikkeita alkaa olla liikaa. Paheksun äitiäni, joka saa uuden tavaran shoppailusta nautintoa, mutta riehaannun itse ostamaan käytettyä. Minut on monin tavoin jo lapsesta saakka totutettu siihen, että nimenomaan ostelu on palkitsevaa ja tuo mielihyvää, enkä ole kokonaan päässyt tästä tottumuksesta, vaikka en tykkääkään ostaa uutta. Vanhakin tavara vie joka tapauksessa tilaa ja esimerkiksi kirjoja voi olla liikaa. Niin meillä totta vie onkin.

Olen miettinyt tätä tavaran määrää nyt paljolti siltä kannalta, että on lapsi tulossa. Ensiksikin lapsen syntymään valmistautuminen selvästi on antanut minulle tekosyyn haalia liikaakin tavaaraa, vaikka sitten käytettynäkin. Tarpeettomista ostoksista mielihyvän saaminen ei kuitenkaan ole sellaista käytöstä, jonka olisin valmis itseltäni noin vain hyväksymään. Ja toiseksi, haluaisin oman lapseni kerta kaikkiaan välttyvän sellaiselta mallilta, että ostelu on kivaa ajanvietettä. En tahdo edes kirpputoreilla käymisestä muodostuvan sellaista meidän yhteistä kivaa juttua, joka kuitenkin perimmältään pyörii tavaran metsästämisen ja hankkimisen ja haalimisen ympärillä.

Raskausaika vaikuttaa kai näihin pohdintoihin sitäkin kautta, että mietin kovasti omaa lapsuuttani ja kaikkea sitä, mikä siinä minua ahdisti (ja ahdistaa edelleen). Minusta tuntuu, että tämä blogini on muutenkin lähinnä yhtä suurta vuodatusta siitä, kuinka perheeni osaakin toimia typerästi. Välillä tunnen itseni ihan naurettavaksi ja liioitellun katkeraksi, kun kirjoittelen tällaisia. Toisaalta taas minua on huojentanut tieto siitä, että raskausaikana näitä juttuja kuuluukin käydä läpi, jotta olisi edes jollain tavalla sujut oman lapsuutensa kanssa.

Ei tämä kaikki kaunaisuus ole yhtäkkiä putkahtanut pintaan: olen tietysti tiedostanut jo aikaisemmin, että lapsuudenkotini on ollut ihan hemmetin dysfunktionaalinen. En ole saanut siellä edes normaalia, riittävää perushoivaa (siis ihan fyysiselläkään tasolla), saati sitten minkäänlaista järkevää ja johdonmukaista tyydytystä emotionaalisiin tarpeisiini. En näitä kuitenkaan aikuisiällä ole enää niin paljoa miettinyt, ennen kuin nyt raskauden aikana. Jos en halua antaa lapselleni yhtä ahdistavaa kasvuympäristöä kuin itselläni on ollut, niin kai näitä pohjamutia täytyy penkoa ihan huolella tässä vaiheessa. Siitäkin kai nyt kumpuaa tämä jatkuva kritiikki ennen kaikkea äitiäni kohtaan. Tavara ja materia on perheessämme ollut se juttu, jolla emotionaalista tyhjyyttä on täytetty, joten siksi kai myös tavara-ahdistus on aktualisoitunut tässä raskauden kuluessa.

* * *

Jaan vielä yhden konkreettisen tavaraan liittyvän ihmetyksen aiheen (lapsuuskela siis katkeaa tässä vaiheessa ja siirrytään aivan muihin juttuihin). Lasten- ja nuortenkirjoja meillä on vaikka kuinka, samoin normaaleja kuvakirjoja. Pikkulapsille tarkoitetut kangas- ja pahvikirjat kuitenkin puuttuvat ja kai sellaisiakin jonkin verran kaivattaisiin, ennen kuin voidaan siirtyä lukemaan ohuelle paperille painettuja kuvakirjoja. (Jos niihin nyt edes voidaan siirtyä - sinänsä tarpeeton oletus minulta. Tästäkin minun piti kirjoittaa jossain vaiheessa.)

Olenkin tässä viime aikoina koettanut löytää jälkikasvulle pikkulasten kirjoja. Hämmästellen totean, että on hyvin vaikeaa löytää aivan pienille suunnattuja kirjoja, jotka eivät kertoisi eläimistä. No jaa, tarkalleen ottaen nämä kirjat kertovat tietysti inhimillistetyistä eläinhahmoista, eivät eläimistä sinänsä. Hiiret, puput ynnä muut ovat tavallisia hahmoja, mutta myös maatilan eläimiä käsitellään runsaasti. On lehmän seikkailuja, possun kavereita ja kananpojan päivää. Tietysti eläinhahmot ovat yleisiä myös vanhempien lasten kuvakirjoissa, mutta todellakin näitä kangaskirjoja on ollut todella vaikeaa löytää mistään muusta aihepiiristä!

Tuntuu aika oudolta, että pienimpien lasten kirjan käsittelevät sööttejä ja inhimillistettyjä maatilan eläimiä, joita samojen pikkulasten oletusarvoisesti ajatellaan syövän. Minkälaisen viestin se antaa lapselle? Miksei muuten lastenkirjoissa voisi olla ihmisiä puuhaamassa ihmisten askareita - miksi sen täytyy olla jänisperhe, joka ajaa autolla rantaretkelle ja nalle, joka kylpee ammeessa? Tosiasiassahan villieläimiä vainotaan ja tuotantoeläimiä rääkätään. Lapsille opeteaan jo pienestä pitäen aivan hullua suhtautumista eläimiin, ja todella ristiriitainenhan ihmisten asenne eläimiin onkin; lemmikkejä kyllä pääosin pidetään hyvänä. On tämä maailma outo.

Crack capitalism

Meillä on viikonloppuna ohjelmassa pienimuotoinen muutto. Emme muuta pois asunnostamme, vaan laajennamme asumisemme alaa. Kämpästä on tähän saakka ollut yksi huone äitini ja tämän miehen käytössä, mutta nyt he ovat ostaneet lähistöltä kokonaisen asunnon itselleen, joten heidän kamansa kuskataan nyt pois. Me saamme levittäytyä uuteen huoneeseen.

Totta puhuen meillä ei ole ollut lisätilan tarvetta: olohuone, keittiö ja makuuhuone riittävät aivan hyvin kahdelle hengelle (pian kolmelle). Minulla on työpiste olohuoneessa, joten en kaipaa erillistä työhuonetta. Jälkikasvu tuskin tarvitsee omaa huonetta vielä ainakaan pariin-kolmeen vuoteen. Toivottavasti emme elintilan laajenemisen seurauksena hanki mitään ylimääräistä roinaa, nyt kun sellaiselle olisi lisää tilaa. Sitä en pelkää, että innostuisimme ostamaan mitään uutena, mutta kylläpähän tuota kamaa tulee aina jostain käytettynäkin haalittua.

Itse asiassa minua ottaa kokonaisuuden kannalta päähän tämä muutto-operaatio, vaikka tietysti kyseessä on äitini ja hänen miehensä päätös ja heillä on täysi oikeus tehdä kuten hyväksi näkevät. Ehkä selvennän hiukan, mistä asumisjärjestelyssä alun perin oli kysymys. Meillehän tuli miehen kanssa viime kesänä eteen aika vilkas muutto Briteistä Suomeen. Siinä tohinassa äitini ja äitini mies ehdottivat, että muuttaisimme äidin miehen omistamaan asuntoon.

(Ehkä muuten on parasta kirjoittaa tässä blogissa yksinkertaisuuden vuoksi äidistä ja isäpuolesta, ettei koko ajan tarvitse näpytellä "äitini mies". En kylläkään hahmota äitini uutta aviosiippaa isäpuolekseni, eikä hänkään minua varsinaisesti lapsipuolenaan pitäne. Ainakin hän on sanonut, ettei pidä äitini lastenlapsia millään tasolla myös omina lapsenlapsinaan, eli ei koe olevansa heille ikään kuin kolmas vaari. Ehkä tämän lausunnon voi yleistää koskemaan lastenlasten lisäksi lapsia.)

Niin, vuokra-asuntomme on siis isäpuoleni omistama. Joskus siinä on asunut isäpuolen perhe, sitten isäpuolen äitivainaa ja viimeksi isäpuoleni itse. Hän on kuitenkin jo vuosia sitten muuttanut äitini luokse 600 km:n päähän. Koska sekä isäpuolellani että äidilläni on silloin tällöin asiaa Helsinkiin, ovat he pitäneet asuntoa omassa käytössään. Tietysti se on ollut tyhjillään suurimman osan ajasta, mikä ei ole kovin taloudellinen järjestely. Tämän vuoksi äitini ja isäpuoleni ehdottivat, että he pitäisivät tästä lähin omassa käytössään yhden huoneen ja me vuokraisimme muita huoneita. Vuokra sovittiin meille edulliseksi, koska diiliin kuului se, että vanhempi pariskunta saisi tulla käymään koska vain ja tietysti myös käyttää kaikki tarvitsemiaan tiloja.

Olin aluksi hiukan skeptinen sen suhteen, kuinka minkäänasteinen yhteismajoitus voisi sujua äitini kanssa. Yllättävää kyllä, se on sujunut todella hyvin, ymmärtääkseni myös äitini mielestä. (Asun erittäin mielelläni kimpassa ihmisten kanssa ja kannatan kaikenmoisia joustavia ja yhteisöllisiä asumisjärjestelyjä; epäilykseni liittyivät nimenomaan siihen, kestäisimmekö minä ja äitini toisiamme.)

Minusta on ollut vain hauskaa, että äitini ja isäpuoleni asuvat meillä Helsingissä ollessaan. Riitelemme joskus äitini kanssa, mutta riitelemmehän puhelimessakin, joten aivan täysin rauhanomaista rinnakkaiseloa en odottanutkaan. Sekä minä että mieheni olemme ylipäänsä aika joustavia sen suhteen, että kämppikset voivat tulla ja mennä ja olla kuten parhaaksi näkevät. Yöunemme eivät häiriinny helposti, eikä meillä muutenkaan ole sellaista "kotimme on yksityinen pyhättömme" -meininkiä, että kukaan ei saisi tulla sotkemaan ympäröitämme. Päinvastoin, pieni meno ja meininki useimmiten vain piristää. (Tämä on ainakin oma käsitykseni asiasta: blogia lukee kyllä ainakin yksi ex-kämppis, joten hän voi korjata, jos olen pahasti harhateillä!)

Kaiken kaikkiaan olin siis iloisen yllättynyt siitä, että pystyin jakamaan asunnon (vaikkakin osa-aikaisesti) äitini kanssa. Tunsin, että välillämme syntyi tässä syksyn aikana tämän vuoksi uudenlainen yhteys, ja sehän on aina tervetullutta, niin huonot välit meillä on ollut (ja niin paljon ristiriitoja välillämme yhä on, vaikkeivät ne nykyään roihahdakaan akuuteiksi yhtä usein kuin ennen).

Nyt vihdoin pääsen siihen, mistä minun pitikin kirjoittaa: tulipa taas pitkä johdanto asiaan. Yliopistollani kävi tässä joku aika sitten (no, keväällä se jo taisi olla) vasemmistolainen sosiologi John Holloway luennoimassa uudesta kirjastaan Crack Capitalism (julkaistu 2010). Tyyppi oli sympaattinen; itse kirjaa en ole vieläkään lukenut, ilmeisesti se on aika teoreettinen opus.

Yleensä kapitalismin kritiikkin esitetään vastakritiikiksi se sama vanha argumentti, että eihän vaihtoehtojakaan ole. Ja että systeemi on niin voimakas, ettei sille kuitenkaan mitään mahda. Holloway ei luennollaan puhunutkaan ennen kaikkea siitä, miten maailmantalous ja markkinat toimivat, vaan siitä, kuinka erilaiset kapitalistiset / uusliberaalit tavat hahmottaa maailmaa ovat tunkeutuneet myös niille elämänalueille, joille markkinoiden logiikka ei missään nimessä kuuluisi.

Hollowayn luennosta jäi minulle mieleen ennen kaikkea seuraava painotus: kapitalistiseen järjestykseen on mahdollista ja toivottavaa tehdä säröjä, vaikka sitten oman yksityiselämänsä puolella. Vaikka säröt olisivat pieniä, ne joka tapauksessa voivat laajentaa toimijuuttamme ja parantaa elinehtojamme, vaikkei koko systeemi niihin kaatuisikaan. Ja kuka tietää, jos tarpeeksi monessa paikassa yhtä aikaa saadaan aikaan pieniä säröjä, voi niistä jossain vaiheessa tulla suuriakin halkeamia.

Pyrimmekö vapaa-aikanamme olemaan "tuottavia"? Maksimoimmeko alituiseen erilaisista hauskoiksi tarkoitetuista toiminnoista saatavilla olevia hyötyjä? Koemmeko, että ajallamme tai ihmissuhteillamme on rahallinen arvo? Oletammeko, että erilaisten materiaalisten hyödykkeiden tai resurssien luovuttamiseen tai jakamiseen tulee aina liittyä rahallisia kompensaatioita? Pidämmekö omien tekojemme ja asenteidemme kautta yllä sellaisia hierarkioita, jotka liittyvät omistussuhteisiin?

Jos teemme ylläolevia asioita, niin kannattaisi harkita, tulisiko elämästämme onnellisempaa tai vapaampaa, jos löytäisimme toisenlaisia tapoja toimia ja hahmottaa arvostuksia. Ehkä talousjärjestelmä ei siitä hetkahda, mutta kenties voisimme itse parantaa tällä tavalla omaa elämänlaatuamme! Joka tapauksessa nämä ovat sellaisia seikkoja, joihin voimme vaikuttaa. Kukaan ei voi tulla sanomaan minulle, että kapitalismin ja markkinoiden logiikan tulee pakostakin ulottua omaan yksityiselämääni: voin edes yksityiselämäni puolella iskeä kapitalistiseen ajattelutapaan pieniä säröjä. Voin ainakin yrittää.

Ja miten tämä kaikki liittyy äitini ja isäpuoleni uuteen asuntoon? Siten, että mielestäni heidän muuttonsa on eräs hyvä esimerkki siitä, kuinka rahan vaihtoon liittyvä logiikka tunki tässä tapauksessa sellaisiin yksityiselämän puolen asioihin, joihin sen ei olisi missään nimessä tarvinnut ulottua.

Isäpuoleni oli se, joka ei lopulta halunnut jatkaa asunnon jakamista kanssamme. Hän on erittäin mukava mies ja tulemme mielestäni hänen kanssaan toimeen vielä paremmin kuin äitini kanssa, joten minkäänlaista riitaa asiaan ei liittynyt. Olipahan vain niin, että isäpuoleni koki olevansa meillä alivuokralaisena, vaikka hän siis itse asiassa on vuokraisäntä. Kun kerran oli sovittu, että yksi huone on äitini ja isäpuoleni käytössä, niin isäpuoleni koki asian siten että heidän tulee olla tosi hissuksiin sitten siellä yhdessä huoneessa. Hänellä oli vaikeuksia esimerkiksi käydä vapautuneesti keittiössä, vaikka kaikkien yhteisten tilojen käyttö kuului ilman muuta meidän diiliin. Äitiäni hän on kieltänyt muun muassa makaamasta olkkarin sohvalla, sillä eiväthän alivuokralaiset nyt toisten sohvilla voi maata!

Äitini, mieheni ja minä olemme kaikki samaa mieltä siitä, että tällainen ajattelutapa on järjetön. Ylipäänsä minä ja mieheni haluamme, että ihmiset tuntisivat olonsa kotoisaksi luonamme, olivatpa he sitten vieraisilla tai asumassa. Äitini kyllä osaisi tehdä olonsa mukavaksi, ja niin kuuluu minusta ollakin. Kun isäpuoleni kuitenkin suhtautuu asiaan siten, että hän ja äitini eivät saisi olla asunnossa vapautuneesti, niin siitä hiipii pikki hiljaa kaikkiin osapuoliin jotenkin varovaisen kohtelias tunnelma.

Olen yrittänyt ottaa asian puheeksi suoraan ja selittää, että minusta ja miehestä nyt vain oikeasti olisi mukavampaa, että isäpuolenikin ottaisi rennosti. Hän on luonnostaan tosi kohtelias ja siisti tyyppi, emmekä todellakaan voi kuvitellakaan, mitä häiriötä tai haittaa hän kokee itsestään meille olevan. Olen myös kertonut, että minusta hän saisi käyttää keittiötämme ja röhnöttää sohvillamme aivan vapautuneesti, vaikkei hän olisi vuokraisäntämme tai alivuokralainen tai missään muussakaan suhteessa asuntoon: hänhän on joka tapauksessa perhettä! Ja että kun me käymme kylässä äitini ja isäpuolen luona, niin mekin olemme aika vapautuneesti siellä, käymme keittiössä ja makoilemme sohvilla. Onko meistä sitten häiriötä, tulisiko meidän käyttäytyä eri tavoin?

Ei ja ei, vastaa isäpuoli: tietysti me saamme olla heillä kuin kotonamme, kun tulemme kylään. Mutta hän ei kuulemma voi olla kuin kotonaan meidän asunnossamme, sillä tässä kuviossa raha vaihtaa omistajaa. Koska me maksamme kämpästä tällä hetkellä markkinahintaa halvempaa vuokraa, kokee isäpuoleni asian lähinnä siten, että he ikään kuin maksavat meille pientä vuokraa siitä yhdestä huoneesta (tämä on se markkinavuokran ja meidän vuokramme erotus). Ja koska hän ikään kuin "vuokraa" meiltä yhtä huonetta, ei hänellä ole oikeutta olla esimerkiksi olohuoneessamme vapautuneesti. Mitkään mieheni ja minun vakuutukset siitä, että asiaa ei ainakaan meidän puolestamme tarvitse lähestyä näin, eivät tepsineet. Pyysimme isäpuolta ajattelemaan, että hän on vieraana, jos se on hänelle helpompaa: ei auttanut. Ja lopulta hän sitten päätyi ostamaan kokonaisen uuden asunnon lähialueelta.

Olen oikeastaan aika pahoillani siitä, että tämä osittainen yhteisasumisjärjestely nyt purkautuu. Minusta oli mukavaa, kun äitini ja isäpuoleni tulla tupsahtivat paikalle silloin tällöin. Minusta on luontevampaa seurustella ihmisten kanssa arjessa pikemminkin kuin vieraisilla: on hauskempaa kuulla äitini aamukärttyistä murinaa samassa aamiaispöydässä kuin käydä hänen luonaan sivistyneesti kylässä, juoda kahvia, jutella hetki ja lähteä pois. Yhteisasumisessa oli kaikenlaisia synergiaetuja: laitoimme yhdessä ruokaa, kaikki taloustarvikkeet saattoi jakaa, me pystyimme hoitelemaan heidän puolestaan joitakin asioita ja he taas meidän puolestamme, ynnä muuta.

Kuten sanottua, äitini ja minun välit lähenivät, eikä se ole pieni asia se. Meillä oli usein tosi kivaa myös isäpuoleni kanssa: pelasimme sanapelejä myöhään yöhön, juttelimme kaikenlaista, joskus jopa lauloimme. Isäpuoleni myöskin sanoo, että hänellä ei ollut tässä kaikessa mitään muuta ongelmaa kuin hänen omassa päässään oleva käsitys siitä, että alivuokralaisuus nyt vain tarkoittaa tiettyjä seikkoja. Että koska meillä on vuokrasopimukset ja nimet paperissa, niin tämä väistämättä vain vaikuttaa siihen, miten hän kokee meillä oleilun. Ja että vanhoilla päivillään hän ei omasta mielestään voi asenteisiinsa enää vaikuttaa.

Hoh hoijaa, niin kai se sitten on. Mikäpä minä olen siihen mitään sanomaan, että toinen ostaa itselleen asunnon. En vain voi sille mitään, että näen uuden järjestelyn paljon huonompana kuin vanhan ja pidän isäpuoleni ajattelua älyttömänä. Se, että tässä kuviossa raha vaihtoi omistajaa, muuttikin yhtäkkiä perheenjäsenten suhtautumisen toisiinsa. Muutos johtui isäpuoleni ajattelutavasta, mutta eihän se pitkän päälle voinut olla vaikuttamatta muihinkin. Jotenkin minullekin tuli sellainen olo, kuin siinä asiassa olisi jotain vaivaannuttavaa, että maksamme isäpuolelleni vuokraa. Maksamme tietysti vuokraa mielellämme ja maksamme juuri sen summan, jota pyydetään (kunhan se ei nyt mitään älytöntä ole): en siis missään nimessä ajattele, että rahan vaihto ei saisi tulla kyseeseen. En oleta, että meille tarjotaan asunto ilmaiseksi! Mutta kun vuokrasummasta oli sovittu ja kukin osapuoli ymmärtääkseni koki sen hyväksi, niin minusta oli turhaa, että pelkällä vuokran maksulla piti olla tällaisia kerrannaisvaikutuksia.

Markkinatalous kyllä tässäkin hyötyy siitä, että markkinoiden logiikka tunkeutui ihmissuhteiden ytimeen: ainakin yksi asunto lähialueella teki kauppansa. Lisäksi nyt kumpikin osapuoli joutuu tietysti ostamaan lisää kimpsuja ja kampsuja, etenkin keittiötarvikkeita, koska kaikkea ei enää voi jakaa. Minä ja mieheni toki ostamme käytettyä tavaraa, mutta panenpa pääni pantiksi, että äitini tulee hankkimaan uuteen asuntoon miltei kaiken uutena. Siellä kamat sitten seisovat suuren osan ajasta käyttämättöminä. Ihan turhaa! Lisäksi uusi asunto on äitini ja tämän miehen kannalta monella tavalla hankalampi kuin tämä vanha: siihen ei esimerkiksi ole autopaikkaa saatavilla. Meillä taas on tässä autopaikka, jota emme käytä mihinkään, koska meillä ei ole autoa. Eli taas yksi hyvä synergiaetu purkautuu. (OK, he voivat tietysti jatkossakin jättää auton meidän parkkiksellemme ja kävellä uuteen asuntoonsa, mutta ei se niin lähellä ole, että tämä olisi suoranaisesti kätevää.)

Isäpuoleni perusteli tätä ratkaisua myös sillä, että "koska hänellä kerran on rahaa, niin miksipä ei näinkin voisi toimia". Tämä perustelu on minusta oikeasti jopa huonompi kuin se, että hän ei kokenut voivansa olla meillä rennosti. Ja taas hyvä esimerkki siitä, kuinka markkinoiden logiikka tunkeutuu yksityiselämän puolelle. Kyllä varmaan näinä epävakaina aikoina kannattaakin omistaa asuntoja mieluummin kuin makuuttaa rahaa tilillä, mutta olisihan isäpuoleni voinut vaikkapa ostaa asunnon ja antaa sen edelleen vuokralle. Joka tapauksessa se, että rahaa ylipäänsä on, ei minusta ole kovin hyvä syy tehdä yhtikäs mitään. (Paitsi ehkä pitää bileet!)

Tätä lukiessa voi joku ehkä ajatella, että isäpuoleni ei vain ole muuten viihtynyt kanssamme, ja että hän kohteliaisuuden ei ilmoita asiaa suoraan. Onhan tämäkin tietysti mahdollista. Itse asiassa pitäisin koko juttua vähemmän surullisena, jos voisin uskoa, että tästä todella olisikin kysymys. Mutta ei: omalta osaltani koko jutun järjettömyys liittyy ennen kaikkea siihen, että minusta kaikki osapuolet tulivat varsin hyvin toimeen keskenään ja kunnioittivat toisiaan. Uskon aivan vilpittömästi, että jos isäpuoleni olisi saanut tämän rahaan liittyvän ajattelumallin jotenkin ohitettua tai ylitettyä, niin vanha asumisjärjestely olisi ollut myös hänelle helpompi ja mukavampi kuin uusi.

Näen Hollowayn sanoman entistä selvemmin: on pelottavaa, kun raha ja siihen liittyvät arvostukset, hierarkiat ja velvoitteet tulevat säätelemään ihmisten välisiä suhteita myös sellaisilla elämänalueille, jossa niillä ei (yhteisestä sopimuksesta) tarvitsisi olla painoarvoa. Tämän vuoksi olen yrittänyt miettiä, millä lailla voisin omassa elämässäni tehdä edes pieniä säröjä kapitalismin logiikkaan yksityiselämän alueella.

Tuorein tähän asiaan liittyvä ajatukseni oli se, että otetaan nyt sitten tuohon meidän ylimääräiseen huoneeseen joku ilmaiseksi asumaan, vaikka sitten paperiton maahanmuuttaja. Mies sanoi ei. Ja totta puhuen, sellaiseen ratkaisuun olisin kenties itsekin liian arka. Seuraavaksi ehdotin Couch Surfingiin liittymistä, mutta mies pitäisi kuulemma parempana Air B&B:tä (eli Couch Surfingin tyylistä systeemiä, jossa kuitenkin yöpymisestä maksetaan jonkin verran). Tässäpä minulle työsarkaa aennemuokkaukseen omassa kodissa! Tosin en usko, että mies vastustaa Couch Surfingia nimenomaan siksi, että antaisimme huoneen ilmaiseksi matkailijoiden käyttöön: hän taitaa vain ajatella, että jos matkailija on valmis maksamaan yöpymisestä jotain, kyseessä on asiallisempi tyyppi kuin ilmaista sohvapaikkaa pummaaja surffaaja. Ja että asiallisia tyyppejä sitä mieluummin haluaa kotiinsa kuin joitain pummeja, mitä lienevät likaisia hippejä. Joka tapauksessa: jälleen hyvä esimerkki siitä, kuinka rahaan ja sen käyttöön liittyvä logiikka saapuu sellaiselle alueelle, jonne sen ei tarvitsisi lainkaan tulla!

Ei mieheni ole oikeasti tässä suhteessa hankala. Hänellä ei ollut mitään esimerkiksi sitä vastaan, että eräs kaveri asui meillä vuokraa maksamatta. Päinvastoin, meidän kummankin mielestä kyseessä oli oikein kiva järjestely; synergiaetuja jälleen, ja lisäksi on hauskaa, että kodissa on elämää. Toisaalta kun meillä kerran oli ihan oikeasti vuokraa maksava alivuokralainen ja tämä lakkasikin sitten pirulainen maksamasta vuokraa, niin minä vedin asiasta paljon pahemmat pultit kuin mies. En rahan vuoksi suoranaisesti, vaan siksi, että minua otti tyypin vastuuttomuus niin paljon päähän (hän valehteli meille myös). Jälkikäteen ajatellen olisin voinut kyllä relata enemmän siinä tilanteessa. Omakin asennemuokkaus on pahasti kesken...

No, onneksi monessa pienessä asiassa osaan jo tosi sujuvasti kyseenalaistaa markkinoiden logiikan tunkemisen yksityisalueelle. Minusta tuntuu koko ajan vieraammalta ajatus, että esimerkiksi myisin jotain tavaraa, jota en tarvitse: miksi minun pitäisi saada tavaraa vastaan rahaa? Ja jos saisinkin, niin olisiko se sen ajan ja vaivan arvoista, joka minulla tavaran myymiseen kuluisi? Paljon, paljon helpompaa on antaa ilmaiseksi!

Lisäksi minusta on ihanaa, että on sellaisia ystäviä, joiden kanssa tavaroita voi sujuvasti jakaa. Tietysti erilaiset asiaa varten perustetut verkkosivut jne. ovat hyviä paikassaan, mutta se vasta on hauskaa, kun kaveri osaa ja älyää kysyä, että hei käytätkö tuota tavaraa ja jos et, niin saanko mä ottaa sen käyttöön? Ja kun voi kysyä samaa itsekin! Tämä on käytöstä, johon minua ei todellakaan ole lapsuudenkodissani rohkaistu, mutta oppia voi.

Haluaisin oikeastaan pyrkiä kohti sellaista ajattelua, että yksityiselämäni puolella ei pitäisi olla väliä sillä, olenko juuri minä maksanut rahaa jostakin hyödykkeestä tai resurssista. Jos minulla on jotain - vaikka sitten asuintilaa tai tavaraa - mistä kenties olenkin maksanut, mutta jota en käytä ja jota joku toinen tarvitsee minua enemmän, niin silloin kaiken järjen mukaan minun pitäisi antaa tämä hyödyke toisen käyttöön. Eikä ole mitään välttämätöntä syytä sille, miksi jonkun toisen pitäisi antaa minulle siitä rahaa vastineeksi. En tarkoita, että saman logiikan mukaan voisin omasta mielestäni esimerkiksi varastaa kaupasta tai työnantajalta, mutta siinä onkin kyseessä liike-elämä ja työelämä. Yksityiselämä on yksityiselämää.