Kulissien takana kaaos

Luen vuosittain noin yhden (jos sitäkään) chick lit -genren teoksen. Tänä vuonna lukuun valikoitui (jos David Nichollsin romaania You Are here ei lasketa) jonkin Jane Fallonin kirjan sijasta Emiko Jeanin Mika in Real Life.

Mika in Real Life oli positiivinen yllättäjä siinä mielessä, että vaikka siinä valehdellaan suunnilleen koko elämän verran, siitä puuttuu tahallinen pahantahtoisuus, ilkeys ja juoruilu joita monissa muissa lukemissani genren kirjoissa esiintyy melko lailla.

Ihmissuhteita pohditaan (ei onneksi varsinaisesti vatvota), mutta vaihteeksi enemmän muuta kuin parisuhteeseen liittyvää. Voi tietty johtua siitä, ettei kirjan keskeisellä henkilöllä eli Mikalla ole parisuhdetta eikä suurta hinkua sellaiseen (jonkin sortin romanttinen suhde kyllä kehittyy, kuten genrelle on ominaista mutta lukijaa ei hukuteta hunajapurkkiin).

Mika Suzuki on 35-vuotias elämänsä sössinyt nainen, joka asuu kaverinsa nurkissa saatuaan fudut töistä. Uusia töitä ei tunnu löytyvän eikä Mikaa muutenkaan oikein kiinnosta mikään. Välit japanilaisiin vanhempiin – etenkin äitiin – on vaikeat. Mikan äiti ei olisi koskaan halunnut Yhdysvaltoihin muuttaa ja tuntuu haikailevan entistä elämäänsä Japanissa.

Sitten soi puhelin, Penny soittaa. Penny on Mikan 16-vuotias tytär, jonka Mika antoi adoptoitavaksi koska ei uskonut voivansa vauvasta itse huolehtia. Raskaus oli “vahinko” eli ei käytetty ehkäisyä (asia, johon Mika ei voinut vaikuttaa…) ja sitten kertalaakista kohtalokkaasti tärppäsi. Adoptiosopimukseen kuuluu, että adoptiovanhemmat raportoivat Mikalle kerran vuodessa kirjeitse Pennyn elämästä. 

Mielenkiintoinen järjestely: mietin onko tällaisia oikeasti Yhdysvalloissa (en ihmettelisi jos on, mutta en jaksa ottaa selvää koska asia ei kiinnosta niin paljon). Siis että synnyttäjä saa valita lapsen nimen lisäksi hänelle adoptiovanhemmat toimiston “katalogista” ja vieläpä esittää joitakin vaatimuksia (vuotuisen kirjeen lisäksi Mika toivoi, että adoptiovanhemmat mm. tutustuttaisivat Pennya japanilaiseen kulttuuriin). Pennyllä ei luonnollisesti ole tietoa biologisesta äidistään, vaikka tietysti tiesikin olevansa adoptiolapsi.

Vaan jostain (selviää lukemalla) Penny on onkinut tietoonsa Mikan yhteystiedot ja on nyt päättänyt ottaa yhteyttä. Aluksi Mika ja Penny juttelevat tavalliseen tapaan puhelimessa, sitten siirtyvät käyttämään FaceTimea. Lopulta Penny pudottaa pommin: mitäpä jos hän tulisi käymään Portlandissa Mikaa tapaamassa.

Koska Mika ja Penny asuvat eri puolilla Yhdysvaltoja, ei Mika varsinaisesti uskonut koskaan tapaavansa Pennyä. Tai ei ainakaan tapaavansa kovin pian. Pennyn kanssa jutustellessa Mika on rakentanut itselleen melko toisenlaisen elämän kuin todellisuudessa. Toisin sanoen valehdellut ummet ja lammet antaakseen menestyneen vaikutelman itsestään. 

On kaksi vaihtoehtoa: joko lavastaa valehdeltu elämä “todelliseksi” tai nöyränä kertoa totuus. Mika valitsee valehtelun ja ystäviensä suosiollisella avustuksella hän alkaa rakentaa kulisseja, joiden on tarkoitus pysyä pystyssä Pennyn visiitin ajan.

Minua kiinnosti erityisesti Mikan ja äitinsä Hiromin suhde, vaikka painopiste onkin Pennyn ja Mikan suhteessa. Jokin Mikan ja Hiromin äiti-tytär-suhteessaan on alusta lähtien ajautunut vinoon eikä eritysempää yhteyttä enää näin pitkän ajan jälkeen löydy. Ihmiset ovat mitä ovat ja harva yhtäkkiä muuksi muuttuu. Hiromi pysyy suljettuna, häntä ei avaa edes aika.

Ihmeellisen koukuttava ja sopivaa tempoa etenevä romaani, jota luki mielellään. Oivallinen valinta chick -lit -romaaniksi. Voin lämpimästi suositella kyseisen genren ystäville ja muillekin uteliaille lukijoille.

Emiko Jean: Mika in Real Life
Penguin, 2022
s. 375

Päivänä joka ei noussut

"Toinen todellisuus"

 

Maaginen sumu (oikeasti cloud inversion) peitteli eilen kaiken riittävän alhaalla olevan alleen. Jos olisi halunnut päivänsä nousevan, olisi pitänyt kiivetä jonnekin. Läheinen vuorennyppylä olisi riittänyt, mutta en viitsinyt kiipeillä koska olen taas ollut vuodepotilaana ja eilinen oli vasta toinen ylösnousemukseni päivä.

Mitäpä auringolla, kun on maaginen ranta jossa todellisuus pakenee rantaveteen. Heijastus hajoaa harvakseltaan putoavien kyyneleiden muodostamista renkaista. Mikään muu ei liiku.

"Peilikuva hajoaa"

 

Sumu piilottaa todellisuuden vaippaansa, ei halua näyttää kauas. Ehkä on parempi, ettei katso kauas, yrittää pysyä tässä hetkessä ja selvitä siitä. Ei ajatella, mitä ei voi tehdä vaan keskittyä siihen, mitä voi.

"Vedenpaisumus"

 

Ehkä jonakin päivänä vesi vetäytyy, avaa pääsyn saarekkeelta tai saarekkeelle jonne on joku yksin jäänyt jumiin.

"Rajalla"

"Niin kauas kuin silmä kantaa"

"Hän uittaa jalkojaan rantavedessä"

Kirjoja on luettu, niistä seuraavassa postauksessa.

Vaikuttavimmat lukukokemukset 2025

Vielä on vuotta jäljellä, mutta otan varaslähdön ja kerron mitkä lukemani kirjat tänä vuonna tekivät erityisen vaikutuksen minuun.

Kriteerit samat kuin ennenkin eli:

On mahdoton tehtävä asettaa lukemiaan kirjoja paremmuusjärjestykseen, koska kukin hyvä kirja on omalla tavallaan hyvä. Sama huonojen kanssa. Hyvässäkin kirjassa voi olla jotain huonoa ja huonossa hyvää. Sekä hyvällä että huonolla tarkoitan tässä tietysti omaa subjektiivista näkemystäni.

Listaan tähän kirjat, jotka tekivät minuun vaikutuksen tavalla tai toisella. Vaikuttuvuus ei välttämättä tarkoita sitä, että rankkaisin kirjat parhaiksi tänä vuonna lukemikseni kirjoiksi.

Eräs vaikuttavuuden kriteeri on se, että kirja on mieleenpainuva. Mieleenpainuvakaan kirja ei välttämättä ole (mielestäni) hyvä, mutta tähän listalleni olen huolinut vain ns. hyvällä tavalla vaikuttavat teokset.

Kirjat eivät ole missään “paremmuus”järjestyksessä. 

 

1. Parini Shroff: The Bandit Queens

(musta)Humoristisen romaanin tapahtumat sijoittuvat intialaiseen pikkukylään. Keskiössä on Geeta, jonka aviomies on kadonnut viisi vuotta aiemmin ja jonka tiimoilta Geetan ympärillä pyörii huhuja. Sellaisia huhuja, että Geeta olisi hankkiutunut miehestä eroon, toisin sanoen murhannut hänet.

Geeta antaa huhujen elää omaa elämäänsä ja elelee itse omaansa. Kun eräs ystäväntapainen (Geetalla varsinaisesti ei ole ystäviä) pyytää apua aviomiehensä listimiseen, Geeta lupautuu puolivahingossa ja vastentahtoisesti auttamaan.

2. Adania Shibli: Minor Detail

Päivämäärät jäävät helpommin mieleen, jos niillä on jokin merkitys itselle. Esimerkiksi läheisen tai oma syntymäpäivä tai muu syystä tai toisesta merkittävä päivä.

Adania Shiblin romaanissa Minor Detail juuri tällainen pieni, sinänsä merkityksetön yksityiskohta onkin merkittävä kirjan toisen luvun (kirjassa on kaksi lukua) kertojalle, palestiinalaiselle (nimettömäksi jäävälle, kuten kirjan muutkin henkilöt) naiselle.

Minor Detail on häiritsevää luettavaa. Siihen jää koukkuun ja sotkeutuu, eikä kirja jätä ihan heti rauhaan sen loputtuakaan.

3. Gaël Faye: Small Country

Bujumbura, 1992. 10-vuotias Gabriel elelee pikkusiskonsa kanssa mukavasti expattien asuttamalla alueella ranskalaisen isänsä ja ruandalaisen äitinsä kanssa.

Naapurustosta löytyy Gabrielin parhaat ystävät ja päivät täyttyvät koulunkäynnin ohella leikeistä ja pikku kolttosista. Lapsuuden huolettomuus kääntyy hiljalleen levottomuudeksi ja sitten painajaiseksi, kun naapurimaassa Ruandassa kuohuu ja Burundi ajautuu sisällissotaan.

4. Craig Shreve: The African Samurai

Missä syntyi Yasuke ja mikä mahtoi olla hänen syntymänimensä (Yasuke-nimen hänelle antoi Oda Nobunaga)? Sen tietävät ovat maanneet mullassa vuosisatoja, kuten Yasuke itsekin. Todennäköisintä on, että Yasuke on kotoisin Portugalin Mosambikista ja on syntynyt joskus vuoden 1555 tietämillä.

The African Samurai kertoo Yasuken tarinan sellaisena kuin se ehkä oli käyttäen luonnollisesti taiteellista vapauttaan muuttaa oletettujen(kin) tapahtumien kulkua pitääkseen tarinan kasassa. Shreve perustelee muutamia juonellisia valintojaan kirjan lopussa olevissa huomioissaan.

5. Yangsze Choo: The Fox Wife

Tarina sijoittuu pääasiassa Kiinaan vuoteen 1908, mutta Japanissakin pistäydytään. On kaksi kerrontalinjaa: mystinen ”kettunainen” Snow, jota ajaa eteenpäin kosto ja etsivä Bao, jolla on erikoinen taito erottaa puheista valheet. Kumpainenkin häärää tahollaan, kunnes lopulta heidänkin polkunsa kohtaavat.

Myyttinen ja maaginen tarina lumoaa lukuisilla sivupoluillaan, jotka istuvat tarinaan luontevasti ja vaivattomasti. Upea lukuelämys, joka ei hevin unohdu.

6. Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Ollaan Valko-Venäjällä vuodessa 1995. 10-vuotias Andréi on juuri saanut pikkusiskon, Svetan, josta tulee hänelle rakas muuten epävakaassa perheessä. Äidille maistuu viina, isä loistaa lähinnä poissaolollaan. Isoäitikään ei lasiin sylje, mutta on jokseenkin vakaa vaikka ankarakin.

Andréin ja Svetan tiet lopulta erkanevat maassa vallitsevan epävakauden takia. Andréi ei näe toivoa kotimaassaan ja lähtee etsimään parempaa elämää muualta. Pikkusiskon on vaikea hyväksyä veljensä päätöstä ja yhä vaikeammaksi se käy iän myötä. Miksi Andréikin hänet hylkäsi?

7. Arttu Tuominen: Alec

Alecin tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1990-luvun Sallaan. Poliisia työllistää itärajan puolelta Suomeen valuva huumekauppa ja siihen liittyvät oheistoiminnot eli muun muassa veriset välienselvittelyt eri rinkien kesken ynnä muuta vehkeilyä. 

Sallassa poliisina työskentelevä Sami Aho yrittää tiiminsä kanssa selvittää syrjäisellä maatilalla tapahtunutta verilöylyä, jossa on tapettu toistakymmentä henkilöä. Hiihto- ja kuvausretkellä ollut Samin tytär Liina on nähnyt teurastuksen ja ikuistanut siitä otoksia kamerallaan. Kuvat ovat merkittävä apu tapauksen selvittämisessä ja ne kiinnostavat joitakin vähän liiankin kanssa.

8. Kate Foster: The Maiden

Edinburghiin sijoittuva romaani kuljettaa reilusti ajassa taaksepäin, vuoteen 1679. Kirjan nimeä voi pitää monitulkintaisena: sillä voidaan viitata naimattomaan naikkoseen tai skotlantilaiseen giljotiiniin, joita molempia löytyy romaanista. The Maiden on mestausväline, jota käytettiin lähinnä rötöstelevän ylhäistön päästämiseen päiviltä. Alhaisempi väki sai tyytyä roikkumaan hirressä.

Heti kirjan aluessa selviää, että Lady Christian on paiskattu vankityrmään ja tuomio on julistettu: pää poikki Maidenissa. Lady Christian on saanut tuomionsa murhasta, mutta onko hän oikeasti murhaaja?

Lisää Morisakin kirjakauppaa

Luin hiljattain Satoshi Yagisawan romaanin Days at the Morisaki Bookshop, joka miellytti sen verran että tartuin sen jatko-osaan More Days at the Morisaki Bookshop.

Huomio: Koska More Days jne. on jatko-osa, tämä postaus spoilaa hyvin miedosti ensimmäistä (ja vähän tätä toistakin) kirjaa. Mielestäni ei erityisen oleellisesti, koska kyseessä ei ole juonivetoiset romaanit, mutta tiedoksi nyt kuitenkin.

Takako on päässyt jaloilleen ja muuttanut pois kirjakaupan yläkerrasta. Satoru-eno pyörittää edelleen Morisakia, nyt vaimonsa kanssa. Vaan elämä ei tarjoile pelkästään kermavaahtoa ja mansikoita – ilon taustalla häilyy varjo, joka kasvaa. Nyt on Takakon vuoro toimia pilarina enolleen.

Tässä Morisaki-kirjassa käsitellään muun muassa surua ja sen kohtaamista, luottamusta, ystävyyttä. Ja Takakon parisuhdettakin. Mukana ovat tietysti myös kirjat, mutta mielestäni niitä olisi saanut olla enemmänkin. Siis yksittäisiä kirjoja ja puhetta niistä. Tosin kyseessä on romaani eikä mikään kirjallisuusessee, joten.

Vaikka Morisakin sävy on lempeä ja toiveikas, käsitellään siinä lopussa myös melko tummaa aihetta – nimittäin syöpää ja kuolemaa. Osasin tätä odottaa edellisen kirjan perusteella ja mietin olenko valmis aiheesta lukemaan, koska se valitettavasti liippaa liian läheltä omassa elämässäni. Se on myös aihe, josta en halua tietää enempää koska en halua käsitellä sitä. Tai pikemminkin – olen käsitellyt sitä niin paljon, etten jaksa enää. Haluaisin lakaista sen maton alle. Tai päästää muuten pois. En voi tehdä asialle mitään. En jaksaisi kiertää kehää aiheen kanssa.

Joskus lukeminen voi tarjota vertaistukea ja sitä etsii kirjallisuutta, joka voisi kannatella. Tämän (syöpä) aiheen kohdalla en koe olevani valmis mihinkään vertaistukimaiseen kirjallisuuteen, koska en usko saavani siitä ainakaan nyt mitään. More Daysin lempeä ilmapiiri pehmitti aihetta sen verran, ettei kovin pahaa törmäystä tapahtunut ja kirjassa on paljon muutakin kuin syöpää. Kaunis kirja kuten edeltäjänsä.

Satoshi Yagisawa: More Days at the Morisaki Bookshop
alkuper. Zoku - Morisaki shoten no hibi, 2011
Manilla Press, 2024
japanista englannintanut Eric Ozawa
s. 163

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan  47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt.

Mitäs noin muuten kuuluu Helmet-haasteelle, saanko luettua kaikki kohdat? En saa. Avoimia kohtia on vielä peräti 11. Taisi tulla ennätys ”epäonnistumisessa”. Joihinkin kohtiin on kirja kyllä katsottuna, mutta ei luettuna. Tuskin saan tänä vuonna enää kovin montaa kohtaa täytettyä eli vajaaksi jää.

Mutta ei se mitään, uusi vuosi uusi yritys. Ajattelen jotenkin niin, että sitten kun saan tämän haasteen kokonaan täytettyä, en enää tähän osallistu. Sitä vuotta odotellessa, heh.

Lukemattomat kohdat:

1. Kirjan nimessä on alistuskonjunktio (että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes)
10. Kirjassa käydään elokuvissa
15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon
19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla
25. Kirjan kannessa tai nimessä on käärme
27. Jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla
32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin
38. Elämäkertaromaani
43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste
46. Suosittu kirja, jonka kaikki muut vaikuttavat lukeneen
50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Siellä missä linnutkin tappavat itsensä

Abir Mukherjeen Intiaan (pääasiassa Kalkuttaan) sijoittuva historiallinen dekkarisarja on eräs mieluisin kirjasarja, joka minulla on kesken ja josta tiedän lukevani kaikki kirjat. Toinen tällainen sarja on Qiu Xiaolongin Inspector Chen -sarja, josta olen lukenut seitsemän kirjaa (sarjassa on 13 kirjaa), mutta joka on jäähyllä saatavuusongelman takia.

On minulla muitakin sarjoja kesken, mutta en muista mitä kaikkia (pitäisi vääntää lista). Osa myös saa jäädä siihen kesken-tilaan eli tuskin jatkan niiden parissa.

Mukherjeen Sam Wyndham -sarjassa on tällä hetkellä julkaistu kuusi kirjaa, joista olen lukenut neljä. Juuri lukemani neljäs kirja on nimeltään Death in the East ja siitä enemmän nyt.

 

Helmikuu 1922, Jatingan kylä Assamissa Intiassa. Kylä, jossa linnut tekevät itsemurhan*.

Sam Wyndham matkustaa Kalkutasta Jatingaan sulkeutuakseen hinduluostariin vierottumaan opiumista, josta on vaivihkaa tullut rengin sijasta isäntä. Ennen kuin Wyndham pääsee kohteeseensa, hän näkee tutun henkilön menneisyydestä. Vai onko kyseessä sittenkin opiumin aiheuttama hallusinaatio?

Näky nostaa muistot pintaan. Se tuo mieleen nuoren Wyndhamin ensiaskeleet itäisen Lontoon poliisissa vuonna 1905 ja sieltä erään keissin, joka periaatteessa selvisi paitsi lain silmissä. Oletettu rikostelija teki katoamistempun eikä häntä sen koommmin ole nähty.

Kunnes nyt mahdollisesti tuolla syrjäisessä Jatingassa. Wyndhamilla on kokonainen kanala kynittävänä kyseisen henkilön kanssa, mutta kohtalo tai joku muu puuttuu peliin.

Wyndham on ristiriitainen henkilöhahmo, mikä tekee tästä kirjasta ja koko kirjasarjasta erityisen. Tavallaan pidettävä, mutta kuitenkin aikansa ja kotimaansa asenteissa marinoitu. Brittiläinen ylimielisyys ja suureellisuus näkyy kaikessa: paikallisille on eri säännöt kuin “tunkeutujille”. Ominaista on, ettei intialaisilla ole asiaa esim. valkoisten hienoille klubeille.

On ängetty toisten maille ja pidetään itseä pari astetta ylhäisempänä ja sivistyneempänä. Intialaisilta odotetaan tietynlaista (kunnioittavaa) käytöstä, mutta ylevä britti voi päästellä suustaan mitä tahansa. Kuinka sivistyneitä ovat ihmiset, jotka tunkevat toisten maille ja alkavat sitä mielivaltaisesti hallita? Sivistyneisyys on idyllinen harhakuva tunkeutujan omassa päässä.

Ironian Wyndham tiedostaa itsekin – erityisesti muissa – mutta omille asenteilleen ja tavoilleen hän on puolisokea. Kun Surrender-not (Wyndhamin alainen poliisissa) kuulustelee mahdollisia epäiltyjä (valkoisia brittejä) erään kuolemantapauksen yhteydessä, hän saa osakseen ylenkatsetta ja suoranaista halveksintaa. Ensimmäisen kerran Surrender-not puhuu suunsa puhtaaksi Wyndhamille.

“Pelase don’t call me that.”
“What?”
“You know what. We’ve known each other for almost three years. I have saved your life and stood by you in times when no sahib did. You call yourself my friend, yet you don’t even make the effort to call me by my real name?”
“You know,” I stammered, “that I have trouble with the pronunciation. And everyone in the department calls you Surrender-not...”
The sergeant shook his head. “Only sahib officers call me that. The Indian officers and the constables not.”
“What are you saying?”
“I’m saying that as my friend, you should call me by my name, not some mockery of it.”
“You insult a pastor because you’re upset about my pronunciation of your name?”
“I insulted the pastor?”
He took a step back.
“I addressed him with no derogatory epithets. He on the other hand called me a heathen runt, a jumped-up subaltern. You have nothing to say about that? He took a bribe to settle a case involving two dead Indians, but I am the one who is being insulting?”

Jokin ystävysten väleissä on muuttunut maan natistessa liitoksissaan, kun joukko kansallismielisiä liikehtii vaatien itsenäisyyttä (non-cooperation movement). Kuten historiansa lukenut tietää, itsenäisyyttä ei tuolloin saavutettu, mutta intialaisia liikehdintä jakoi kahtia – jopa perheitä hajosi poliittisten erimielisyyksien takia.

Minulle tässä sarjassa kiehtovinta on nimenomaan aika ja miljöö sekä Wyndhamin ja Surrender-notin välinen ystävyys, joka joutunee vielä suuremmalle koetukselle seuraavassa romaanissa, mikä hieman huolettaa. Ystävyyssuhteet eivät puissa kasva tai ole pellolta noukittavissa, vaan muotoutuvat ja kasvavat ajan myötä. Ystävyyden tuhoutuminen on aina tragedia.

Koska tässä romaanissa kuljetaan kahdessa aikatasossa, joista toinen lisäksi tapahtuu Lontoossa, on Surrender-notin osuus melko pieni: hän saapuu “näyttämölle” vain viimeisten sadan sivun ajaksi.

Brutaalisuusmittari: 1/3. Muutama kuolema plus vähän väkivaltaa, mutta ei mitään brutaalia kuvailua saati mässäilyä.

Abir Mukherjee: Death in the East
Vintage 2019
s. 411

Sam Wyndham -sarjan kirjat:

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men
6. The Burning Grounds

*The mystery of the Indian village where birds come to commit suicide (Indian Times).

Harmi, ettei näitä ole suomennettu. Olisi omaperäinen lisä suomalaisen käännöskirjallisuuden kaanoniin.

Abir Mukherjeen kirjailijasivut.

Kotiväkivaltaa kaikille

On vuotuisen Keigo Higashinon aika. Tuorein enkkukäännös on julkaistu tänä vuonna ja on nimeltään Invisible Helix. Se jatkaa Tokioon sijoittuvaa Galileo-sarjaa ollen sen viides englanniksi käännetty kirja.

Tätä sarjaa voi mielestäni lukea missä järjestyksessä tahansa (jos psyyke sen kestää, minulla ei kestäisi), sillä niin sanottu taustakestojuoni sulautuu kussakin romaanissa kokonaisuudeksi muun juonen kanssa. Keskeisten henkilöiden suhteet eivät ainakaan toistaiseksi ole niin paljon muuttuneet, että sillä olisi merkitystä lukujärjestykseen.

 

Kun Tokionlahdesta ongitaan ylös ruumis, on selvää ettei kyseessä ole luonnollinen kuolema vaan murha. Aiemmista kirjoista tuttu Chief Inspector Kusanagi saa murhakeissin tutkittavakseen. Vihjeitä on niukasti, joten pieninkin tiedonjyvä täytyy tutkia tarkasti. Kusanagi pyytää apua vanhalta ystävältään, professori Manabu Yukawalta eli Galileolta.

Galileo lupautuu auttamaan, mutta haluaa toimia omilla ehdoillaan. Jutussa on jotain sellaista, joka saa Galileon erityisen varovaiseksi ja pidättäytyväiseksi. Näitä syitä hän ei kerro edes Kusanagille, joka alkaa myöhemmin epäillä Galileon pimittävän tietoja.

Kusanagin rinnalla murhaa tutkii (Detective Sergeant) Kaoru Utsumi, joka on niinikään sarjan aiemmista kirjoista tuttu etsivä. Invisible Helixissä Kaoru Utsumi nousee enemmän esille kuin Kusanagi, mutta vain työasioissa. Traumatisoituneita etsiviä ja oman elämäsä sössineitä poliiseja kaipaavan kannattaa hankkia muuta luettavaa. 

Invisible Helix on puhdasverinen dekkari, jossa pysytään tiukasti aiheessa eli murhatutkimuksessa. Keskeisten henkilöhahmojen henkilökohtaista elämää ei juuri kuvata paitsi tässä esille nousee – hyvinkin luontevasti – Galileon tausta.

Romaanin eräs teema on parisuhdeväkivalta, mutta mitään turpakeikkoja ei kuvailla eli sopii herkemmällekin lukijalle. Kuten on tavanomaista Higashinon dekkareissa, itse rikosta merkittävämpää on tekijän ohella motiivin selvittäminen. Miksi kävi niin kuin kävi? Mikään ei ole tietenkään niin yksinkertaista kuin päällepäin näyttäisi olevan.


Keigo Higashino: Invisible Helix
alkuper.     透明な螺旋, 2021
Abacus, 2025
japanista englannintanut Giles Murray
s. 276

Galileo-sarja:

The Devotion of Suspect X (suom. Uskollinen naapuri)
Salvation of A Saint (suom. Myrkyllinen liitto)
A Midsummer’s Equation
Silent Parade
Invisible Helix

Keigo Higashinolta julkaistaan ensi vuonna englanniksi kaksi romaania. Toinen on itsenäinen dekkari nimeltä Guilt (julk. huhtikuussa), toinen on fantasiaa/maagista realismia sisältävä The Keeper of the Camphor Tree (julk. kesäkuussa).

*

Koska kotiväkivallasta on kyse, niin tähän samaan syssyyn vinkkaan aiheesta kiinnostuneille eteläkorealaisen sarjan (jonka katsoin tietysti Netflixistä) nimeltä As You Stood By (8 jaksoa).

Cho Hui-su kärvistelee väkivaltaisessa avioliitossa eikä ulospääsyä ainakaan elävänä näytä olevan. Aivan viime hetkellä apuun rientää Cho Eun-su (eivät ole sukua toisilleen) ja yhdessä ystävykset kehittelevät keinon päästä Hui-sun aviomiehestä eroon. Suunnitelma ei kuitenkaan suju ollenkaan niin kuin pitää, vaan jatkuvasti jotain menee pieleen.

Aika synkkä sarja, sillä perheväkivaltaa tuntuu esiintyvän vähän siellä sun täällä. Väkivaltaa ei niinkään näytetä, mutta sarja on silti kohtuullisen brutaali eli en herkille suosittele. Toisaalta on siinä hieman koomisiakin hetkiä, jotka keventävät yleistunnelmaa. Itse pidin kovasti.

Taukohuone

 

Ei tule mieleen montakaan romaania, joiden alussa kirjailija kertoo romaanistaan ja selittää sen idean lukijalle (yleensä nämä huomiot ovat kirjan lopussa eikä kirjailija silloinkaan usein selitä romaanin tarkoitusperiä). Mi-ye Lee tekee näin romaanissaan Break Room. Alla subjektiivisesti (kuinkas muuten) valittu ote kirjailijan merkinnöistä:


Break Room is about those people who have never experienced what it means to be genuinely understood, and who make little to effort to understand others. Just like we often treat our so-called acquaintances. 
It is one thing to be disliked, but being branded as unlikable without knowing the reason is its own kind of hell.
--- In this story, the characters react differently upon learning that they’re disliked.


Kirjailijan alkuhuomiot ovat kiinnostavia ja nostattivat odotukseni romaanista melko korkealle. Oletin ainakin jossain määrin syvää henkilökuvausta ja/tai henkilöiden ajatusmaailman avaamista. Myös sitä erilaista reagointia odotin: sitä sai parin pinnallisen virkkeen verran.

Asetelma on kiinnostava. On tv-reality-show, johon on valittu muka satunnaisesti toimistotyöntekijöitä eri toimistoista. Käy ilmi, ettei osallistujia ole valittu mitenkään randomisti, vaan heidät on omilla työpaikoillaan sinne äänestetty. Mukaan ovat “päässeet” työpaikkansa ärsyttävimmät henkilöt, kriteerinä ilmeisesti henkilön käyttäytyminen ja tavat taukohuoneessa.

Joukossa on muuli ja osallistujien tehtävä on selvittää, kuka hän heistä on. Aikaa on viikko. Oikein arvannut tai tiennyt saa rahapalkinnon. Osallistujat voivat saada niin sanottuja vihjekortteja, joiden kohteen (eli kilpailijan, josta haluavat lisätietoja) he saavat itse päättää

Eräs osallistujista on nimimerkki Ice Cube, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan. Ice Cube on lattea kertoja, joka jättäytyy lähinnä tarkkailijan rooliin, mikä onkin hänelle luontevaa. Kovin seurallisilta eivät muutkaan kilpailijat vaikuta. “Monologi” lätisee lähinnä itsekseen ja välttelee taukohuonetta silloin, kun siellä on muita. Pari osallistujaa on muodostanut liiton ja yrittävät yhdessä käräyttää muulin, mutta heistä(kään) ei saa oikein mitään otetta, koska lukija on täysin Ice Cuben silmien ja ajatusten armoilla.

Ice Cubea kiinnostaa oikeastaan enemmän oma napa kuin muulin käräyttäminen. Vihjeen voi näet pyytää myös itsestään, jolloin voi selvitä syyt, miksi on kollegoittensa mielestä niin ärsyttävä. Joskus ärsyttävyys perustuu väärinkäsityksiin tai -tulkintoihin, kuten kirjailija alun selvityksessään kertoo. Me oletamme ihmisistä kaikenlaista tietämättä oikeasti, millainen kyseinen ihminen on. Tämä tosiaan tulee ilmi Ice Cuben kohdalla, mutta so what.

Ollakseen tunteita nostattava romaani pitäisi siinä esiintyä muutakin kuin itsestäänselvyyksien esille tuomista ja niiden nopeaa ja pintapuolista käsittelyä. Oletin romaanin olevan raivokas katsaus veemäisiin ihmisiin ja/tai väärinymmärrettyihin poloisiin, mutta ei tämä kyllä pahemmin tunteita herättänyt. Paitsi lähinnä hämmennystä – myös sen suhteen, miten ihmeessä kukaan osallistuja voi vihjekorttien perusteella selvittää muulia. Mission impossible, jos minulta kysytään.

Vihjekorteissa ei esiinny yhtäkään sellaista asiaa, jonka perusteella olisi mahdollista päätellä kuka on niin sanottu feikki. En voi välttyä ajatukselta, että vihjeet ovat osallistujien ärsyttävien piirteiden esilletuomista varten, ihan irrallisia juonesta.

Ainakaan lukijalle kerrotuissa vihjeissä ei esiintynyt mitään sellaista, minkä perusteella voisi päätellä osallistujan mahdollisen “muuliuden”. Kuka tahansa kilpailijoista olisi voinut olla tai olla olematta muuli. Vihjekorttien sisältöä olisikin kannattanut miettiä tarkemmin eikä käyttää niitä epäjohdonmukaisesti osallistujien epämieluisten piirteiden kuvaamiseen.

Harmillista, sillä asetelma olisi antanut mahdollisuuksia vaikka mihin. Kirja on melko lyhyt – olisi kannattanut vetää kunnolla kierroksia ja kirjoittaa pidempi ja perusteellisemmin mietitty romaani eikä tällaista pikakelausta.

Mutta mutta... Ei kannata antaa minun nahkean mietteen ehkäistä kirjan lukemista, jos aihe vähänkin kiinnostaa. Moni on tätä jopa hauskana pitänyt. Minua ei naurattanut kertaakaan, vaikka osaan kai osoittaa kohdat, jotka vissiin naurattavat.


Mi-ye Lee: Break Room
alkuper. 탕비실, 2024
Wildfire 2025
koreasta englannintanut Sandy Joosun Lee
s. 146