Jo perinteisen Suomen Paras Olut -kilpailun vuoden 2025 voittaja julkistettiin jo ennen kesälomia, kesäkuun alkupuolella. Ykkössijan vei helsinkiläisen CoolHead-panimon hapanolut Salmiac Licorice Blackcurrant Sour. Nimi kertoo, mistä on kyse: lakulla ja mustaherukoilla maustetusta erikoisuudesta.
Kun näin tätä viikonloppuna Tampereella baarin hanassa, huomasin, etten ollut tämän vuoden SPO-voittajaa toistaiseksi maistanutkaan. Tilasin siis, ja vuoden lähestyessä loppuaan ajattelin kirjoittaa siitä vielä tännekin lyhyesti.
Jotkut epäilemättä putosivat penkeiltään kesällä, kun tällainen olut nappasi pokaalin. Kilpailujohtaja Anikó Lehtisen mukaan kyseessä oli ensimmäinen SPO-ykkössijan ottanut hapanolut. Eiväthän maustetut hapanoluet enää ole olutharrastajien piireissä mitään normista poikkeavaa, mutta tavallinen keskioluen kuluttaja (tai kokonaan oluita kartteleva) saattaa kyllä pyöritellä silmiään. Mikä tämä oikein on?
Trendit kenties uivat isojen kilpailujen kärkikaartiin muutaman vuoden viiveellä, mutta kyllä ne sinnekin tulevat. Jopa erikoisempi SPO-valinta oli vuoden 2019 Groteski, joka edusti harvinaista puolalaistapiwo grodziskie -tyylilajia, mietoa savuvehnäolutta.
Salmiakkilakritsin ja mustaherukan yhdistelmä on toimiva, tietenkin aika karkkimainen. Olut ei ole myöskään hapanolueksi kovin hapan, joten enemmänkin Salmiac Licorice Blackcurrant Sour (5 %) on miellyttävää, vähän erikoista siemailtavaa kuin varsinainen haaste makuhermoille. Tuli mieleen, voisiko samantapaisen makuprofiilin saada vaikka sekoittamalla brittiläistä imperial stoutia ja vahvaa bitteriä, jos jälkimmäisestä onnistuisi löytämään sellaisen esimerkin, johon hiiva on tuottanut äärimmäisen marjaisia sävyjä. Sitten ei tarvitsisi lisättyjä makuja – ehkä tynnyriin vähän funkia keräämään?
Se, että CoolHead on tehnyt tästä oluesta paitsi vahvemman version lisäämällä mustaherukan ja lakun määrää, myös kokeiluja samantapaisesta oluesta eri marjoilla, viittaa ehkä yleisösuosioon. Varmasti tämän tapaisille ”helpoille” hapanoluille on olemassa jokin kuluttajakunta, jolle ehkä vaihtoehto olisi tilata myös muuhun kuin olueen perustuva juomasekoitus. Ei Salmiac Licorice Blackcurrant Sour tosiaan useimmille 2020-luvun oluenystäville enää varsinainen outolintu ole, ja ihan hauskaa, että tällainenkin tuli nyt SPO-kisassa palkittua.
Pohjoismaissa ainakin joulu ja pääsiäinen ovat olleet vilkkaita kausiolutsesonkeja, joulu niistä kahdesta varmaan aina se tarjonnaltaan runsaampi. Nytkin epäilemättä kymmenet ellei sadat pienpanimot tuovat eri maissa markkinoille omia jouluoluitaan, joista suuri osa lienee tummia. Nyt testiin pääsee kaksi olutta Tanskasta.
Nämä tulivat Alkon valikoimaan ilmeisesti jälkijunassa, koska minulla ei ollut ollut niistä mitään havaintoa, kun marraskuun alussa kirjoitin monopolin jouluolutvalikoimasta. Kummaltakin panimolta – To Øliltä ja Amagerilta – on kausivalikoimassa myös toiset jouluoluet. Amagerin kardemummaportterista jo puhuinkin postauksessani, ja To Ølin hazy IPAn skippasin, koska se ei kiinnostanut.
Sen sijaan nyt maistettavaan olutkaksikkoon kiinnitin huomioni erityisesti Amager Julebrygin tölkkidesignin takia, kun se näytti hellyttävän perinteiseltä alle 20 vuotta sitten perustetun panimon tuotteeksi. To Ølillä tölkin kylki on nykyaikaisempi ja linjassa muiden ”45 Days” -sarjan oluiden kanssa. Sarjassa on pohjahiivaoluita pilsneristä vahvaan doppelbockiin saakka.
Jostain syystä olin olettanut, että nämä molemmat olisivat jonkinlaisia punaruskeita lagereita eli wiener-tyyppisiä. 45 Days of X-mas (4,7 %) onkin sitä. Oluen värin on oranssin kuparinen, ja hedelmää on sekä tuoksussa että maussa. Myös viljaa on toki mukana, karamellisena ja pikkuleipämäisenä. Ruohoinen humala on maultaan jotenkin tylppä, ei pelkästään miellyttävä. Katkeruuslukema 25 EBU ei ole sinänsä paljon mutta muuten vähäeleiseen ja keskiolutvahvuiseen olueen ehkä onkin. Jälkimaku on aika neutraali, siihen ei jää paljonkaan muisteltavaa.
Amagerin Julebryg 2025 (5,5 %) paljastuu erilaiseksi olueksi, ja maistellessa pidin sitä tummana pohjahiivaoluena. (Muokkaus: Kommentissa oikaistiin, että kyseessä on ale. Niin sitä vanhakin menee välillä vipuun!) Väri on tummanruskea, punertavakin kyllä. Tuoksu on hieman paahteinen, mikä on selkeä ero To Ølin olueen. Myös maussa tuntuvat tummemmat maltaat, joista tuo paahdekin on peräisin. Saaristolaisleipää, taatelia ja jotain eksoottisempaa makeaa pähkinää on maussa myös, samoin kahvia, ehkä suklaatakin ja humalan yrttisyyttä. Nämä kaikki peittävät aika paljon humalakatkeroa, joka tosin on vain aavistuksen korkeampi (27 EBU) kuin edellisessä oluessa.
Kahdesta tanskalaisesta jouluoluesta valitsisin jatkoon Amager Julebrygin, jos yksi olisi pakko ottaa. Tekisin siitäkin ehkä prosentin tai pari vahvemman, kun kerran juhlaoluesta on kyse. Sitä arvostan, että 45 Days of X-mas on wieniläistyylinen olut, millaisia ei ole aivan liikaa. Hyvät tummatkin jouluoluet ovat aina kannatettavia, ja Amagerin Julebryg kumartaa lisäksi selvästi tanskalaisen tumman jouluolutperinteen suuntaan.
Lontoon historiallisista panimoista käytännössä ainoa edelleen toimiva on Fuller’s, joka näki päivänvalon vuonna 1845. Voi muillakin panimoilla olla ohuita juuria menneisyydessä, mutta Fuller’sin kaltaista aitoa sukupuuta ei taida toista olla. No, moni tietysti sanoo, että panimon myynti japanilaiselle Asahille kaatoi sen puun vuonna 2019, mutta aivan tunnistettava oma itsensä Fuller’s yhä on, vaikkei perheomisteinen olekaan.
Tänä vuonna on siis vietetty panimon 180-vuotisjuhlia, mikä on näkynyt olutvalikoimassakin. Paraatiesimerkki on 180th Anniversary Porter (7 %), joka saatiin nyt aivan loppuvuodesta myös Alkon hyllyille tänne Suomeen. Fuller’sin komeat pahvipakkaukset auttavat luomaan innostuneen odotuksen tunnelmaa. Pullon etiketissä oli samaa juhlavaa vihreää kuin pahvissa.
Varsin tumma portteri katsoo lasista, valoa vasten näkyy vähän punerrusta. Hienosyinen vaahto on maitokahvin värinen eikä kovin korkea. Tuoksussa on erikoismaltaita, ehkä myös vähän pannussa tummunutta sokeria. Makukin on brittimaltaiden juhlaa, joita panimo listaa seuraavat: pale, extra dark crystal, brown ja chocolate. Esittelytekstin mukaan extra dark crystal tuo juuri paahdetun sokerin ja rusinoiden makua – näin voi hyvin olla.
Sokerin paahde ei silti vie makua esimerkiksi belgialaiseen suuntaan, vaan kokonaisuus pysyy brittityylisenä, ehkä Fuggles-humalienkin ansiosta. Tumma suklaa on yksi maku, joka tulee mieleen. Miksei kahvikin. Humalointi tuntuu melko maltilliselta (Alkon mukaan tosin 41 EBU), ehkä koska mallaspaletti peittää sitä. Sen katkeruus kuitenkin yhdistynee noihin tumman suklaan ja kahvin tyyppisiin makuajatuksiin.
Kaiken kaikkiaan aika lempeä ja ongelmaton 7-prosenttinen portteri (tai stout) on panimon 180-vuotisjuomaksi päässyt. En sanoisi tätä makeaksi, mutta jotain poltettavaa pullon hiivalla täytyy olla, kun panimo itsekin suosittelee ikäännytystä jopa kauemmin kuin pulloon painetut noin kolme vuotta. Kuten Imperial Stout 2025:a, tätäkin täytyy yrittää laittaa kypsymään ainakin pari pulloa. Erinomainen valinta juhlavuoden olueksi joka tapauksessa Fuller’silta, kiitokset siitä! Ehkä palataan vielä tämän tiimoilta asiaan vuoden tai parin päästä.
Uusin Hagström-olut lanseerattiin torstaina Oluthuone Hakassa. Hakaniemen laatubaari ei ole ensimmäistä kertaa Hagström-tilaisuutta isännöimässä, ja nytkin puitteet olivat tilanteeseen sopivat. Mutta kun oluen nimi on Rajatapaus, ylitettiinkö tällä kertaa siis jokin uusi rajapyykki?
Yksi sellainen tuntui olevan kansainvälisyys. Aikaisemmin Hagström-oluita ei ole viety ulkomaille. Siis yli rajojen. Nyt isäntäpanimona toiminut Tuju on myynyt osan erästä Tanskaan, ja myös muun maalaisten kanssa neuvotellaan. Tämä sopinee export stout -oluttyylin nimeen.
Rajatapaus on toki pantu lähellä Suomen itärajaa – Tujuhan toimii Lappeenrannassa – mutta sen rajan yli ei ainakaan nyt juuri kukaan tähyä. Muinaisina aikoina Pietari oli tunnettu vahvojen stoutien kaupunki, mutta lievästi sanoen kaikenlaista on tapahtunut sen jälkeen.
Tuju on joka tapauksessa vakiinnuttanut asemansa kotimaisen pienpanimotaivaan yhtenä kiintotähtenä. Kuulemma myös paikalliset ovat löytäneet heidän viime vuonna avatut uudet tilansa Rakuunanmäellä. Siellähän on olutbaaria, pizzeriaa ja panimokauppaa historiallisissa armeijan rakennuksissa. Tämän lisäksi Tuju siis on varsin aktiivinen eurooppalaisissa olutpiireissä.
Hagström on käynyt tekemässä heidän kanssaan olutta ennenkin. Viime vuoden keväällä valmistunut India Black Ale oli aivan mainio tapaus, mutta ei osunut niin suoraan omaan makuuni kuin tämä uutuus Rajatapaus (7 %).
Rajatapauksen yksi minua kiinnostava elementti on, että humalointi tuntuu laskennallisesta EBU 80:n lukemasta huolimatta maltilliselta. Humalan katkero peittyy jopa paremmin kuin varmaan missään aikaisemmassa Hagströmissä. Olen tasapainoisten oluiden ystävä, ja tässä huimat lukemat eivät tosiaan hyppää silmille. Kuten Tujun toinen perustaja Jukka Mononen sanoikin, mallaspohjan runsaus peittää humalointia maussa.
Joulu ja talvi ovat tämän tyylisen oluen kysynnän huippuaikoja, tekijät totesivat. Ajoitus on sikäli kohdallaan. Mutta eikö Tuju ole ennen kaikkea NEIPA-oluiden tekijä? Jukka Mononen halusi hieman laajentaa yleisön käsityksiä Tujun linjasta. ”Ensimmäinen kaupallinen oluemme oli saison ja viides oli export stout”, hän sanoi. Siinä mielessä tämäkin olut on tavallaan paluuta juurille.
Nykyinen 8 prosentin ruokakaupparaja antaa ehkä panimoille myös astetta enemmän mahdollisuuksia kokeilla erilaisilla oluttyyleillä kuin aiempi tiukempi lainsäädäntö. Tämä on Olutkoirankin mielestä positiivista. Ennen nykyistä lakia näytti, että pienpanimo-Suomi oli osin laissa määrätyn rajankin takia vaarassa hukkua käytännössä 5,5-prosenttisen NEIPAn oluenpaisumukseen. Vaihtelu virkistää.
Hagströmin Rajatapaus tuli maisteltua pitkästä aikaa niin, että tekijätiimi samalla kertoilee oluesta ja sen ominaisuuksista. Niinpä heidän luonnehdintansa vähän sekoittuivat omiin muistiinpanoihini, mutta samalla lailla itsekin olisin pitkälti kuvaillut. Täyteläisen kahvisuklainen, pikkuleipäinen, paahdetun ohran sävyttämä laatuportteri (tai stout) tämä tosiaan on, kuivahko, ja humalan määrästä huolimatta ei lainkaan ankaran katkera.
Tämä export stout on itse asiassa yksi ehdottomia suosikkejani tähänastisesta – jo aika runsaaksikin kasvaneesta – Hagström-katraasta.
Ensimmäisen kerran Hagström-olut tuli Helsingissä baarin hanaan ilman, että kiertolaispanimon dynamot Ari ”Arde” Juntunen, Ari Nyfors ja Rik Poppius olisivat järjestäneet kutsutilaisuutta uutuuden lanseeraamiseksi. Syynä on, että Schwarzbierin (6,5 %) erä on pieni, ja Arde kutsuukin sitä omassa blogissaan Hagström Rare Series -sarjan ensimmäiseksi olueksi.
Eiköhän tämä ole myös ensimmäinen kerta, kun kahden eri Hagström-oluen arvio mahtuu blogiini samana kalenterikuukautena.
Valmistuspaikka on kuopiolaisen RPS Brewingin uusi panimoravintola, RPS Brewhouse. Emo-RPS on tehnyt yhteistyötä Hagströmin kanssa ennenkin, ainakin NZ Hopfenweissen tiimoilta. Tällä kertaa tyyliksi on siis valikoitunut saksalainen musta olut, jollaista Hagström-porukka ei ole tätä ennen lähestynyt.
Schwarzbier on oluttyylinä erikoinen väliinputoaja. Se on käytännössä tumma lager, mutta (Arden mukaan) dunkelia ”tummempi, paahteisempi, kuivempi ja katkerampi”. Silti näitä oluita ei kovin usein minunkaan tutkaani osu, ja amerikkalaisvetoiselle modernille olutyleisölle schwarzbier on kai sentään liian matalan profiilin tyyli. Tämä Hagström-versio on tosin eri maata: kuusi ja puoli alkoholiprosenttia ei normaalisti kuulu schwarzbierin pirtaan eikä myöskään 80 IBUn humalakatkeruus.
Historiasta löytyy silti saksalainen oluttyyli, johon nämä lukemat ja väri sopisivat, nimittäin Kulmbacher. Ainakin joissain tapauksissa sen vahvuus ja katkeruus saattoivat olla tätä luokkaa, esimerkiksi Ron Pattinsonin löytämässä vuoden 1879 Kulmbacher Export -reseptissä. Kulmbacher oli myös hyvin tummaa.
Suomessakin Kulmbacheria tehtiin ja arvostettiin 1800–1900-lukujen vaihteessa. Kuten oluttyyleille joskus käy, se katosi sittemmin olutmaailman tietoisuudesta käytännössä kaikkialla. Nykyisin Kulmbacherille toki saattaisi olla tilausta jonkinlaisena ”Euroopan mustana IPAna”. Tai sitten ei.
Kun Hagströmin schwarzbieriä haistaa ja maistaa, black IPA onkin ensimmäisiä assosiaatioita. Siitäkin huolimatta, että USA:n luoteisvaltioille tyypilliset sitrushedelmien ja havujen aromit ja maut eivät tätä Hagströmiä hallitse. Tšekkiläinen Saaz-humala tuottaa yrttimäistä vaikutelmaa, kuten myös katkerohumalana käytetty Columbus, ja katkeruus kääntyy melkein lääkemäiseksi.
Maussa on myös paahtunutta mallasta, kahvimaisuutta, itäeurooppalaisia katkeroliköörejä, ehkä vähän karamelliakin mutta tuskin makeutta. Karu olut tämä ei kuitenkaan ole, vaan hagströmmäisesti aika tasapainoinen, huomioiden schwarzbierille julmat IBU-lukemat. Joisinko toisenkin? Ehkä, mutta sen verran tässä on taas nuppeja kaakossa, että kolmatta tuskin. Ja se kuuluisa peräkärry köröttelee tiukasti kiinnitettynä jäljessä.
Martyn Cornell lausui jo yli kymmenen vuotta sitten ilmeisesti jotain olennaista Fuller’s Imperial Stoutista: hänen mielestään se oli ikäännytystä kaipaava olut, jota ei välttämättä kannata juoda ensisijaisesti tuoreeltaan.
Olut tuli suunnilleen nykymuodossaan panimon valikoimaan vuonna 2013, ja sitä on Suomessakin näkynyt vuosien varrella ainakin ajoittain. Fuller’sin panimon myynti japanilaiselle Asahille ei ole tätä tuotetta lopullisesti pyyhkinyt kartalta, vaan se on nyt taas saatavana – tällä kertaa vuosileimalla 2025. Se ehkä kertoo, että panimo on itsekin ymmärtänyt oluen luonteen tai potentiaalin.
Cornellin mielestä Fuller’s Imperial Stout oli tuoreena ylimakea ja pintapuolinen. Hän kehotti pitämään sitä säilössä vähintään puoli vuotta, ehkä vuodenkin. Peter Tammenheimon mukaan Fuller’s merkitsi aikaisemmin Imperial Stoutien säilymisajaksi pakkauksiin kymmenen vuotta, nyt vain kolme. Takuulla tämä on kuitenkin hyvää vielä pitempäänkin kuin kolmen vuoden ajan.
Olen itse kirjoittanut tästä Imperial Stoutista blogiini kerran, silloin vuosi oli 2019 ja kyseessä cask-versio. Sitä ei siis kannata sotkea nyt maistossa olevaan pullotuotteeseen. Pullostakin olen ainakin kerran tätä olutta testannut, ja olen kyllä tykännyt, vaikka ymmärrän myös niiden näkemyksen, jotka olisivat odottaneet Fuller’silta moniulotteisempaa ja kiinnostavampaa stoutia.
Nyt on siis kyseessä jossain mielessä uusi tuote, vaikka resepti sitten olisikin sama kuin 2010-luvulla. Prosentteja on edelleen varsin juhlavat 10,7.
Pientä paahdetta, lakua, ehkä yskänlääkettäkin tuntuu tuoksussa. Maku on salmiakkikossun tyyppisellä tavalla jokseenkin makea, ja tämä kai on juuri se piirre, joka kellaroinnin myötä tasoittuisi. Lakukaramellin lisäksi paljon muita isompia piirteitä ei makuun mahdu, vähän yrttistä humalaa vain, ehkä lievää mausteisuutta. Melko jykevästi tämä olut etenee ainakin ”klassiseksi” brittistoutiksi – yhtään amerikkalaistyylinen ei Fuller’s Imperial Stout ole. Vaikka Salmari tuli mainittua, alkoholi ei maistu läpi ja tuotetta voisi kuvitella miedommaksikin kuin kymmenprosenttiseksi.
Kauraa ja mustaa siirappia on reseptissä normaalien stout-ainesten lisäksi, samoin kuin ruusun terälehtiä. Voihan ruusua yrittää tästä oluesta haistella ja maistella, mutta en ole yhtään varma, löytääkö sitä kaiken muun alta.
Täytyy nyt sitten yrittää bongailla tätä olutta Helsingin Alkoista niin, että saisin sitä muutaman pullon varastoon kehittymään. Edellisellä ostosreissullani löysin vain tämän yhden. Jos ehdin hankkia lisää, palaillaan asiaan ensi vuoden puolella. Tuoreeltaankin tämä on kyllä oikein maistuva ja suositeltava olut, vaikka ei olekaan Fuller’sin kiinnostavin tuote. (Kuva: Alko.)
Kotikulmilla Kalliossa on toiminut jo useamman vuoden Barbers & Beer -niminen konsepti, jonka ensimmäinen liike avattiin vuonna 2020 Jätkäsaareen ja kolmas viime vuonna Tikkurilaan. Olen usein kävellyt putiikin ohi ja miettinyt, millaista olisi nauttia olutta samalla kun tukkaa leikataan. Muutama ilta sitten uskaltauduin ensi kertaa sisään.
Joitain kertoja olen ottanut partureissa kupillisen kahvia, jos sitä on tarjottu. Ongelma on, että jos sumppi on aluksi liian kuumaa, hetken päästä joka paikkaan lentelevät karvanpätkät estävät siitä nauttimisen. Missä väleissä oluttakaan sitten ehtii juoda, ellei lasista halua poimia kuollutta hiusainesta?
Barbers & Beerissä pulmaan kyllä kiinnitettiin huomiota. Olin paikassa nyt nimenomaan parran muotoilussa – ensimmäinen kerta elämässäni sekin. Olut tilattiin baaritiskiltä sisään tullessa, ja kun päästiin parturituoliin, sain kehotuksen siemailla aluksi juomaani rauhassa, koska se olisi hetken päästä hankalampaa. Sillä aikaa parturi kai järjesteli välineistöään tai muuta taka-alalla.
Mitä oluita kylmäkaapista muuten löytyi? Täytyy myöntää, että monipuolinen ja laadukas valikoima vähän yllättikin. Olisin jotenkin odottanut, että ”beer” on paikan konseptissa selkeästi se kakkosjuttu, joka hoidetaan ns. riittävän hyvällä kotimaisella pienpanimo-oluella mutta ilman wau-efektiä. Niinhän esimerkiksi ruokaravintoloissakin pääasiassa tehdään.
Jos en ihan väärin katsonut, ainakin ETKO/Factory, Naïlo, Salama, Olari ja Maku olivat edustettuina olutkaapissa. Niinpä varsinkin NE(D)IPA-faneille löytynee tölkeistä miellyttävää juomista. Itse päädyin Factoryn Daydreameriin, joka on edellä mainittuun tyyliin kuuluva Nelson Sauvin- ja Mosaic-humaloitu olut. Siitä tykkäsin paljon. Hauskana lisänä valikoimassa olivat Kurikan Lakkitehtaan Kulo-oluet, joiden nimissä – kuten Rompalesnisu ja KaksIPA poikaa Kurikasta – loistaa paikallisylpeys, vaikkakin kaukainen Kallion partahipsterien kaduilta.
Kun kaikki vaiheet kuumine ja viileine pyyhkeineen ja höyrytyksineen oli käyty läpi, ja maksu maksettu, oluen loppua sai toki jäädä nautiskelemaan sohvalle. Ehkä se oli vähän lämmennyt, mutta kyse ei ollutkaan bulkkilagerista, joka pitäisi saada vedettyä napaan jääkylmänä.
Parrasta tuli hieno, ja sanoinkin jo palaavani samoilla asioilla, kun naamakarvat alkaisivat taas muistuttaa hieman enemmän joulupukin pehkoa.
Vaikka portteri ja stout ovat alun perin brittiolutta, niillä on jo pitkä – ja osittain erillinen – historiansa Itämeren rantavaltioissa. Siitähän olen tässä blogissa usein muistutellut. Michael Jackson viittasi täkäläiseen portteriperinteeseen termillä Baltic porter, jonka minä ja jotkut muut olemme kääntäneet joskus myös itämerenportteriksi. Kyse on usein pohjahiivaoluesta, jota brittiportteri ei ole koskaan. Muissakin raaka-aineissa tapaa olla eroja.
Ukraina ei tietysti kuulu suoranaisesti Itämeren valtioihin, eikä liioin Tšekki. Ei tosin joku Norjakaan sen rannalla ole. Äkkiä voisi kuvitella, että balttityylisen portterin valmistus on levinnyt Ukrainaan esimerkiksi neuvostoaikana, mutta ainakin Lvivissä se on vanhempaa perua. Puola liittyy asiaan, ja Puolan eteläosat – kuten portteristaan kuuluisa Żywiec – olivat aikoinaan Itävalta-Unkaria. Itävaltaan kuului myös Tšekki, jonka Pardubicessa pantiin portteria 1890-luvulta alkaen.
Lvivske Porterin (8 %) tekijä Lvivska Pivovarnia – nykyisin osa Carlsberg-konsernia – laskee historiansa alkavan vuodesta 1715. Portteria ei ole tehty näin kauan, vaan se on saattanut tosiaan tulla valikoimaan Lvivin kaupungin viimeisimmällä puolalaiskaudella maailmansotien välissä. Kuten Gary Gillman blogissaan kertoo, 1920-luvulla se oli ainakin mukana panimon tuotevalikoimassa.
Lvivske Porter on vahvuudestaan huolimatta ”helppo” olut, kohtalaisen makea, miedon humalamakuinen ja muutenkin mukava. Tuoksussa ja maussa on kahvin, lakutoffeen ja maitokaakaon tyyppisiä osia, hieman paahteisia mutta ei liian haastavia. Makeus tuntuu vähän siirappimaisena.
Numeerisesti tässä kyllä on humalakatkeroakin ihan asiallinen määrä, 31 EBU Alkon mittaamana, vähemmän kuin Koff Porterissa (43 EBU) mutta ei mitenkään naurettavan vähän.
Tämä on sukua Baltian isojen panimoiden porttereille kuten A. Le Coq Porter ja Saku Porter, mutta niitä prosentin tai puolitoista vahvempi ja sikäli uskottavampi tapaus. Mitä todennäköisimmin Lvivske Porter on pohjahiivaolut eli tumma ”lager”, kuten nekin. Sellaisena se silloin myös pitäisi arvioida, eikä modernien stoutien ja imperial porterien käsityöhenkisessä ilmastossa.
Pardubický Porter, sekin 8-prosenttinen olut, saa nyt tässä vertailussa epäreilun etulyöntiaseman. Kyseessä on Prahasta vuonna 2023 hankkimani pullo, joka kuuluu ilmeisesti viimeisiin Pardubický Pivovarissa pantuihin eriin. Toiminta lakkasi samana vuonna, ja sitä myöten myös pitkä portteriperinne.
Kirjoitin tästä oluesta vähän nihkeän arvion vuonna 2019, jolloin maistelin silloista versiota tuoreeltaan. Nyt lasissa on olut, jonka parasta ennen -päivä on lokakuussa 2023 ja valmistusaika tuntematon. Muutaman vuoden se on kuitenkin saanut tuoreimpien päiviensä jälkeen kellaroitua. Tämä on itse asiassa aika herkullinen olut nyt: tumma, paahtunut sokeri on saanut vähän ikääntyneen Chimayn tyylikkyyttä. Jotain porttereissa välillä aistittavaa viinimäisyyttäkin on mukana.
Ei sillä että Lvivin portterikaan tosiaan olisi lainkaan kökköä näin tuoreeltaan. Jos sitä laittaisi muutaman pullon kellariin, niiden lakritsimainen piirre voisi kääntyä parin vuoden sisään jopa Westvleterenin tyyppiseksi. Mielenkiintoisia nämä Belgia-assosiaatiot, en olisi niitä odottanut. Mutta toisaalta myös Belgian tummista luostarioluista on joskus veikattu, että niiden inspiraationa olivat 1800-luvulla Britannian ruskeat stoutit.
Tietenkin Pardubický Porterin menetys oli varmasti kova isku paitsi paikallisille portterifaneille niin myös oluthistoriasta välittävälle kansainväliselle porukalle. Tšekistä on odotettu merkkejä siitä, että joku innostuisi jatkamaan sen tarinaa, mutta ilmeisesti tällaista ei ole vielä ilmaantunut.
Olen joskus yrittänyt jaotella Belgian vaaleat pintahiivaoluet (ainakin keskivahvat) kahteen koriin. Yksi tyyli on Leffen tapainen, lievästi luostarihenkinen – makeahko, vähän viinaksiin vivahtava, helpon lämmittävä. Toinen on ehkä Witkap Stimulon tyyppinen, hillitympi, vaalean viljainen, kuivempi, kukkainen. Molemmissa on belgialaiseen tapaan paljon hiivan vaikutusta ja mausteisuutta, humalointi saattaa kääntyä ensin mainituissa vähän kitkeräksi ja on jälkimmäisissä usein elegantimpi. Nämä ovat tietysti yleistyksiä.
Aurora Blonde (6 %) täydentää ruukkikylän tämänhetkisen Belgia-valikoiman kolmikoksi, johon kuuluvat vahva Ruukin Tripel ja tumma Luostarin Talvipolku. Ensinnäkin on erinomaista, että Fiskars on palannut vähän vankemmin belgialaisten luostarityylien pariin, jossa sillä kuitenkin oli joitakin onnistumisia ennen kuin painotusta siirrettiin hapanoluiden suuntaan. Vaikka nyt sitten ovatkin ainakin osin kausituotteita, tämä kolmikko siis.
Toinen pointti on, että Aurorakin on hyvä olut, kuten veikata voi. Se kuuluu pikemminkin Leffe-tyylisiin, vaikka tuoksussa ja maussa on myös kukkaista raikkautta. Ulkonäkö on kullanvärinen ja samea, belgialaistyyliseksi vähävaahtoinen. Tuoksussa on hunajaa, makukin vähän siihen suuntaan vie, kuivatun aprikoosin siivittämänä, ja mausteisuutta riittää. Humalakatkeroa on 20 EBU, vain hieman enemmän kuin esimerkiksi Leffen vaaleassa.
Minua ei haittaisi, vaikka tällaisia täysin kunnollisia belgialaisoluita olisi Suomen panimoiden perusvalikoimassa enemmänkin. Jos tähdillä pitäisi arvioida, varmaan kolmen ja puolen ja neljän välimaastoon päätyisin, eli ainakin hieman enemmän kuin mitä vaikkapa vaalealle Leffelle voisi antaa.
Taas ollaan monopolin jouluolutvalikoiman äärellä, näin se vuodenkierto etenee. Alkon valikoimassa on muutamia uusia ja monia vanhoja tuttuja, kuten aina. Maisteluun pääsee kolme minulle uutta olutta, belgialainen, virolainen ja tanskalainen. Toinen tanskalainen, To Øl Jule SOVS Hazy IPA, jää tällä kertaa väliin, vaikka siihenkään en ole ennen törmännyt.
Nyt siis St. Feuillien Cuvée de Noël, Saku Apelsini-Šokolaadi Tume ja Amager Cardamom for Christmas ovat tämän postauksen maistelulistalla. Muista Alkon valikoiman oluista lopussa lyhyemmin.
St. Feuillien Cuvée de Noël (9 %)
St. Feuillien on yksi Belgian lukuisista konkaripanimoista. Se on toiminut vuodesta 1873 alkaen lukuun ottamatta yhdentoista vuoden taukoa 1980–90-luvuilla. Kantavana ajatuksena ainakin viime vuosikymmeninä ovat olleet luostarioluet, vaikka varsinaista St. Feuillienin luostaria ei enää olekaan – panimo rakennettiin aikoinaan sen raunioille.
Jouluoluttakin panimo teki kuitenkin ensimmäisen kerran jo 1960-luvulla. Tällä hetkellä Alkon hyllyssä olevista St. Feuillien -oluista jouluolut Cuvée de Noël on yhdeksänprosenttisena miedoin (!). Vaalea Grand Cru on 9,5-prosenttinen ja uusi Quadruple 11-prosenttinen. Siinä missä Quadruple on selkeästi tumman luostarioluen tyylinen – suunnilleen Rochefort-trappistioluen muotissa – jouluolut on puolestaan maustettu olut. Reseptissä on ainakin lakritsia. Mausta löytyy lisäksi jotain appelsiinimaista, mutta en tiedä, onko olutta maustettu jollain sitrushedelmällä vai tuleeko ominaisuus esimerkiksi hiivasta.
St. Feuillienin jouluolut on aivan pätevä belgialainen vahva olut, tumman punaruskea väriltään. Kai tällaista voisi maistella muulloinkin kuin jouluna, mutta saattaisi toimia myös suomalaisten jouluruokien kyytipoikana.
Sakun tumman lagerin appelsiinisuklaaversio on miedompi kuin tavallinen Saku Tume (6,7 %). Oluen vahvuus ei ole itseisarvo, mutta vaisto sanoo, ettei maustetusta versiosta kannattaisi tehdä miedompaa kuin normaalista. Ainakin jos mausteet ovat suoraan karkkihyllystä.
Appelsiini ja suklaa makuyhdistelmänä on suomalaisittain yhtä kuin Fazerina, joten odotan tämän olevan Fazerina-olut. Apelsini-Šokolaadi Tume ei ole kuitenkaan paksun suklainen kuten jotkin vastaavat oluet. Pohjana on varmaan suurin piirtein perus-Tume, jonka päällä sekä appelsiini että suklaa (tai niiden kaltaiset aromiaineet) selvästi kyllä maistuvat. Positiivista on, ettei tämä ole ällömakea, mutta mieluiten juon vielä hienovaraisemmin maustettuja jouluoluita – tai tietysti maustamattomia.
Amager Cardamom for Christmas (8,5 %)
Tähän satsiin mahtuu toinenkin mausteolut. Tälläkin kertaa jo nimi paljastaa mistä on kyse, eli kardemummasta. Erityisen maustevetoinen olut Cardamom for Christmas ei silti ole. Se on panimon mukaan imperial porter. Reseptissä on München-, kristalli- ja suklaamaltaita sekä paahdettua ohraa, joiden ansiosta normaalit portterin ja stoutin maut pysyvät etualalla.
Tummaa suklaata, nahkaa, kahvia, jopa vähän appelsiinin sävyjä tässäkin vahvassa portterissa pilkahtelee, kun taas kardemummasta on puolestaan välillä vaikea saada kiinni. Tuomio on pääasiassa positiivinen: tämä on ihan miellyttävä joulunajan olut, jota mauste ei lainkaan hallitse liikaa.
Poimintoja muusta valikoimasta
Aecht Schlenkerla Eiche on Olutkoiran vanha suosikki, ehdottomasti tutustumisen arvoinen vahva savuolut. Samoin Shepherd Neame Christmas Ale ja Ayinger Winterbock ovat hienoja omissa lajeissaan, toinen vahva brittiolut ja toinen tumma vahva baijerilainen.
Fiskarsin Luostarin Talvipolku on sekin jo pariin kertaan ihan hyväksi havaittu, nyt myynnissä 0,33 litran sijaan 0,5 litran tölkissä. Oletan, että osa hedelmäisestä mausta voi tulla humalalajikkeista, jos mukana on ei-mannereurooppalaisia. Alkuperäinen inspiraatio tälle oluelle taisi tulla Belgiasta.
Ridgewayn panimon Very Bad Elf ei ainakaan edellisellä maistelukerralla vakuuttanut lainkaan, Lump of Coal sen sijaan toimii kohtuullisesti. Ensin mainittu on varsin vaalea ja toinen musta vahva brittiolut.
Leffe d’Hiver ei ole muistaakseni mitenkään erityisen mielenkiintoinen, vaikka muiden Leffe-oluiden tavoin varmasti täyttääkin kelvollisen perusbelgialaisen tunnusmerkit. A. Le Coqin Jõuluporterista voi sanoa melkein saman, mutta kyllä heidän jouluportterinsa on astetta portterimaisempi kuin A. Le Coq Porter.
Koff Jouluolut on tumma, keskiolutvahvuinen lager, joka ei koskaan tarjoa suurensuuria elämyksiä mutta on varmasti lajissaan ihan kelpo suoritus.
Bohemia Zimní Ležák oli ainakin jollain nimellä valikoimassa joskus aiemminkin, ja se on 5-prosenttinen vaalea tšekkilager, joka edustaa maansa pätevää perussuorittamista. Tai ehkä on siitä jopa vähän Urquellin vanhan erityislaatuisuuden suuntaan.
Saksalaiset Falter Weihnachts Doppelbock ja Hohenthanner Winterfestbier ovat tavallisia puolitummia lagereita, ensimmäinen selvästi vahva ja toinenkin jonkin verran peruslagereita vahvempi. Ehkä tämä tekee niistä joulupöytiinkin sopivia, vaikka mitään tajunnan räjäyttävää niissä ei ole.
Olutkoira 
