asiaa tai ei

Dosentti Matti Hyvärinen kirjoittaaTieteessä tapahtuu -lehden numerossa 2/2025 narratiivin käsitteestä. Hänen mielestään narratiivi on tieteen epämääräinen muotisana, josta kukaan ei tiedä, mitä se oikeastaan merkitsee. Hän ehdottaa sanan hylkäämistä. Hän ei koe kohdanneensa ainuttakaan tieteellisesti uskottavaa selitystä sille, mihin narratiivia tarvittaisiin, koska voitaisiin puhua ihan vain suomeksi kertomuksista, ja kaikki tietäisivät silloin, mistä on kyse. Eräänä esimerkkinä hän käyttää Presidentti Alexander Stubbin haastattelua Ilta-Sanomissa 1.11.2024:

”Kiinahan korostaa paljon sitä, että se ei ole suurvalta Yhdysvaltojen tapaan, vaan se on suuri valta. Siihen yhdistyy aika usein ajattelua, että he ovat yhä kehittyvä valta. Yritin siihen tuoda narratiivia, että tällä hetkellä maailman kaksi suurvaltaa ovat Yhdysvallat ja Kiina. Jokaisella suurvallalla on aina oma vastuunsa, Stubb sanoi” (kursiivi lisätty).

Hyvärinen toteaa, että Stubbin viesti on sinänsä selkeä, mutta mitä kummaa keskellä touhuava termi narratiivi tarkoittaa? ”Missään kohdassa lausuntoa esillä ei ole kertomusta, ei sinne päinkään. (- – -) Olisi tarkempaa sanoa, että Stubb yritti tuoda keskusteluun ajatusta, näkemystä tai näkökulmaa, mutta ”narratiivi” otti silti paikan.”

Tieteessä tapahtuu -lehti siirtyi joitakin vuosia sitten kokonaan verkkoon ja sieltä on Hyvärisenkin perustavanlaatuinen teksti luettavissa.

Tunnistin lukemani perusteella hyvin saksanjuutalaisen Hannah Arendtin ajatukset hänestä tehdystä tunnin mittaisesta filmatisoinnista (Areena). Hänen suomennetut teoksensa ja elämäkertansa ovat kiinnostavinta, mitä aikapäiviin olen lukenut. Hänen sakeassa tekstissään totalitarismin synnystä on kyllä uuvuttavaa polveilua, joka pitää vain voittaa. Totalitarismin synnyn (alkuteos 1948) on suomentanut Matti Kinnunen (1. p. 2013).

Elämäntyönsä Hannah Arendt aloitti filosofina päätyäkseen politiikan teoreetikoksi. Melkoista hämmennystä aiheutti – aiheuttaen yhä – hänen 1963 julkaistu (2016 suomeksi ilmestynyt) teoksensa Eichmann Jerusalemissa, raportti pahuuden arkipäiväisyydestä, missä hän kuvaa juutalaisten kuljetuksista keskitysleireille vastanneen Adolf Eichmannin, jonka ei nähnyt mahtuvan perinteisiin käsityksiin läpeensä pahasta ihmisestä. Kirjan ovat suomentaneet Jouni Tilli ja Antero Holmila.

Minua tosiaankin ällöttää itsenäisyyspäivän juhlinnan kehityssuunta vakiokuvioineen. Melkein päivittäin näemme televisiosta todellisen sodan jälkiä kaikessa raakuudessaan, mutta täällä vielä kehdataan marssia sotisovissa liput liehuen kirkon ja armeijan kliseitä toistellen ja sotilas-arvoja ja ritarimerkkejä jaellen.

Itsenäisyyspäivinä televisiossa esitettävästä elokuvasta Tuntematon sotilas on aika ajanut ohi. Suurin osa elokuvassa ja Väinö Linnan sotakirjassa käytetyistä sutkauksista oli jo syntyjään vanhoja, ja nykysotiin verrattuna tarina on kertomus seikkailuhenkisestä velikultien sotapolusta.

Presidentin vastaanotosta on muodostunut megalomaaninen muotikatselmus, joka mauttomuudessaan hakee vertaistaan. Se ei ole vielä kehittynyt loppuunsa, sillä siitä puuttuu kattava kansanäänestys ja muotikukkojen edustaman raadin arvovaltainen mielipide, mutta formaatteja farssille on.

On yks hailee, mitä Sanna-Marinilla on päällään.

Sotaveteraaneja älkäämme unohtako.

Kommentoin toisaalla eräässä blogissa: ”Hannah Arendt on mm. teoksissaan Totalitarismin synty ja Eichmann Jerusalemissa tutkinut pahuuden arkipäiväisyyttä, minkä ilmentymänä esimerkiksi elokuvassa Auschwitzin keskitysleirin komentajasta ja hänen vaimostaan nähdään pariskunta vaalimassa unelmakotiaan ja puutarhaansa tuhoamisleirin vieressä. 

Hannah Arendt osoittaa kouriintuntuvasti teoksissaan, että kansallissosialistisen ja muun totalitaristisen järjestelmän ylläpitäjinä toimineet eivät pääasiassa olleet luonnostaan poikkeuksellisen pahoja ja verenhimoisia, vaan arkipäiväisiä, pöyristyttävästä työstään ja perheestään säntillisesti huolehtivia ihmisiä.

Buchenwaldin keskitysleirimuseossa näin leirin komendantin vaimon askartelemia lampunvarjostimia, jotka oli tehty tatuoidusta ihmisnahasta.”

täyttäkää ja lähettäkää

Pidän kovasti Aale Tynnin suomentamista ranskankielisten runoilijoiden teksteistä kokoelmassa ”Tulisen järjen aika, kymmenen modernia ranskalaista lyyrikkoa” (1962), mistä löytyy hyvin tunnettu ”Laulu hautajaisiin menevistä etanoista”. Runo sisältyy Antti Nylenin suomentamaan Jacques Prévertin ”Sanoja”-kokoelmaan (2016).

Runokäännökset ovat suuressa määrin kompromisseja. Aale Tynnin soljuvaan suomennokseen verrattuna Nylenin versio etanoista on arkisuomea ilman johdonmukaista poljentoa. Alempana ensin Aale Tynnin suomennos etana-runon alusta ja sitten Nylenin vastaava.

Syyslehden hautajaisiin / käy kaksi etanaa / ja suruharson kierukka / sarvet ympäröi / on kaunis syys, kun menevät / he illan pimeään / mutta voi! kun tullaan perille / niin kevät onkin jo / ja ylösnouseet ovat kaikki / lehtivainajat / ja kovin pettyneitä / ovat etanat.

Pudonneen lehden hautajaisiin / lähtee kaksi etanaa / tummissa kuorissaan / sarvissa suruharsot / Yön selkään lähtevät / tullessa kauniin syysillan / mutta perilläpä / onkin jo kevät / ja lehdet joissa äsken ei ollut elonhäivääkään / ovat kuolleista nousseet / Ja etanakaksikkomme / pettyy pahan kerran

Näin eri lailla voi runoja suomentaa tarinan pysyessä samana.

Aale Tynnin ”Tulisen järjen ajan” suomennoksista sanottiin aikoinaan, että hän kaunistelee runojen alkuperäisiä ilmaisuja. Kyökkikriitikkojen erityisenä pöyristelyn kohteena oli Guillaume Apollinairen runo ”Zaporogi-kasakkain vastaus Konstantinopolin sulttaanille”. Kun Aale Tynni runon toisessa säkeistössä suomentaa ”sai ripulin äitisi synnyit / hänen koliikkivaivoistaan”, niin kriitikkojen mukaan olisi alkutekstin perusteella pitänyt suomentaa: synnyit äitisi ilmavaivoista ja ripulipaskasta. Jukka Kemppinen suomentaa kohdan Apollinairen ”Alcools”-runovalikoimassa (1977): ”äidiltäsi pääsi karmea pieru / sinä synnyit muun saastan mukana”.

Kun Aale Tynni sanoo Prévertin ”Barbara”-runossa ”mitä törkeyttä on sota”, olisi kriitikkojen mielestä pitänyt suomentaa: ”mitä paskaa on sota”. Antti Nylenin suomennoksessa näin on. Luonteeni mukaisesti asetun Aale Tynnin valintojen kannalle, koska ne eivät riko runoja, päinvastoin. Annettakoon kaikkien käännösten kukkia.

Elämme pöyristelykulttuurissa. Milloin mikäkin turha asia aiheuttaa ohimenevää hälinää, mutta todellista aihetta kulmakarvojen nostamiseen on myös. Kun ns. ”yhteisiä” säästötalkoita kaavailtiin valtion menojen taltuttamiseksi ja velan vähentämiseksi, julisti hyvä hallituksemme, ettei pienituloisten eläkeläisten asumistukiin kajottaisi. Toisin kävi ja on tarkoitus kajota lisääkin, kuten myös eräisiin muihin kansalaisten hyvinvoinnin kannalta fataaleiksi koettaviin asioihin.  Suomikin elää rahaa nielevässä sotataloudessa, vaikka sitä ei valtion korkealta päätöksentekotaholta haluta sanoa. Militarismi on päivän sana. Puuttuu enää oma sota, konkreettisempi kuin se Väinö Linnan kirjoittama ja Edvin Laineen ohjaama, jota katselemme televisiosta kaikkina itsenäisyyspäivinä. Suomalaisilla on pitkät perinteet esivallan alle asettumisessa. Elämme nöyristelykulttuurissa.

Eilen unilukemiseksi kertasin ruotsalaisen Tomas Tranströmerin (1931- 2015) palkitun runokokoelman ”Eläville ja kuolleille” (Brita Polttila, Tammi 1990). Kokoelmasta jäi mieleeni kaksi säettä, koska ne ovat meneillään olevaan vuodenaikaan ja elämäntilanteeseeni sopivia:

”Olen vanha puu jossa kuihtuneet lehdet riippuvat / osaamatta varista maahan.”

Minusta tuntuu, että luonnollinen yhteys luontoon on lähes kadonnut elinkeinorakenteen muuttuessa ja maaseudun tyhjentyessä. Luonnossa eläminen vähenee ja kaupallinen luontoon meneminen enenee. Ei minulle metsään meneminen ole koskaan ollut erityinen elämys. Nykyisin harrastetaan luonnon mystisointia ja metsäkylpyjä.

Olen lapsena ja varhaisnuorena elänyt maaseudulla ja tehnyt maanviljelyyn ja metsänhoitoon kuuluvia asioita sekä ruokkinut ja paimentanut kotieläimiä. Justeerilla olen sahannut ja pokasahan piikkejä viilaillut. Kun koulun opettaja käsityötunnin alussa sanoi pojille, että hakekaa liiteristä halko ja tehkää kirveenvarsi, ei siinä kauan aikailtu.

Kansakoulun alaluokilla pidin luonnonpäiväkirjaa havainnoistani. Säätiloista en välittänyt enkä tiedä tarkkaan vieläkään, miltä suunnalta tuuli kulloinkin kulkee. Ehkä noin 12-vuotiaana heräsin havainnoimaan luontoa esteettisesti ja iän myötä eettisestikin. Puiden halaamisen jätän metsien kätkemille.

Jos lintuja on kiitäminen kesästä, oli minulla ilo seurata käpytikkaparin elämää pesäkolon laatimisesta poikasten lähtöön.

Elokuu on vielä Suomessakin kesäkuukausi ja kiitosaiheita riittää. Helppoa ja turvallista on Suomessa elää ja nauttia luonnon antimista, toisin kuin Gazassa, jossa ainut anti voi olla nälkään kuoleminen tai betoniraunioihin menehtyminen.