unkuri

kuuntelen rikospodcastia, jonka pääosassa on yksityinen ja yksinäinen yksityisetsivä. hän ei voita juttujaan niin kuin sankarilta on totuttu odottamaan, usein jäljelle jää vain lohduttoman alakuloinen havainnointi siitä, miten olisi pitänyt käydä. siis vähän niin kuin todellisessa elämässäkin, jossa asioiden ja suhteiden päätös ei aina ole joko tai, vaan jotakin siltä väliltä, milloin kumpaankin suuntaan kallistuen.

radiossa kinasteltiin sanojen suomentamisesta. toinen juontaja puolusti kotimaisia ilmaisuja, hän inhosi englannin iskostumista meikäläiseen ilmaisumaailmaan.  toisen juontajan mielestä ei kannattaisi suomentaa evidenssiä, substanssia tai projektia. hankekin on ihan mitätön sana projektia vastaamaan. puheessa saa olla polluutio eli saastuminen, depressio eli lama, akseleraatio eli kiihtyvyys, tai kontingentti eli kiintiö. hyvästä lauseesta molemmat olivat samaa mieltä. yksinään se ei ole mitään, mutta toisen kyljessä tai kahden välissä juuri se oikea.

virittelen itsessäni käsityöahkeruutta, inspiraationa toimii lietolaiselta kirpputorilta ostettu vanha käsityökirja. vaikealta näyttävä kuvio sujuu yllättävän hyvin; nostan vain puikolle lankaa, seuraavalla kerroksella neulon sen. vierestä pitää muistaa kaventaa yksi silmukka pois, niin työ ei levene. kirjan neuvot ovat niin selkeitä, että ohjeiden oikean tulkinnan saattaa tarkistaa kerros kerrokselta. pyöröpuikoilla olisin voinut välttää hitaat nurjat kerrokset.

koulun alaluokilla virkkasin ensimmäiseksi patalapun. myöhemmin nykersin kintaan tapaiset ja vielä myöhemmin villatakin, jonka kriittiset kohdat teetin äidillä. ja siihen se päättyi. patalappu ei käsityöhön innostanut, vaikka mummo miten ihasteli sen kupruja.

tässä lietolaisessa kirjassa on vähän epäselviä lyhenteitä. virkkaustöiden lyhennysmerkintä pp tarkoittaa joskus pitkää pylvästä, joskus puolipylvästä. harmi on melkoinen, kun vasta monen valmiin kerroksen jälkeen huomaan tarkistaa kirjan takasivulla olevat lyhennysselvitykset. jään myös miettimään muutamien mallien mielekkyyttä: mahtaako kukaan enää virkata kukkoa lautasliinarenkaaksi tai kanaa aamiaismunien lämmikkeeksi.

muistelen hammaslääkäriäni, joka oli ammattilainen poran varressa, silti myös pelkopotilaan psykologian tajuava – ei tätä uutta anonyymiä liukuhihnatyyppiä, pikemminkin pikkupuodin-kodikas. muistelen kampaajaa, joka hoiteli hiusteni lyhentämisen. yleensä sain eteeni naistenlehtiä, mutta jos en välittänyt niitä, oli mahdollisuus rupatella, mistä tahansa. tunnelma säilyi rentona, jutut eivät menneet liian syvälle.

muistelen toimittajia, joiden jutuissa oli raportteja, analyysejä, tutkimuksia, ajatuksia, aatteita, mielipiteitä, näkyjä, filosofioita, kokemuksia, elämänasenteita ja ideologioita. niiden avulla pääsin oman todellisuuteni yläpuolelle tai sen pinnan alle. muistelen amerikassa asuvia sukulaisiani. saimme sieltä joulukortin joka joulu. kaukaa lähetettävillä jouluviesteillä ei voinut näytellä ihmissuhteiden hoidossa muuta kuin mitä ne todellisuudessa olivat.

muistelen omaa lasta, joka oli jo kyllin vanha ymmärtämään mitä hänelle sanon, mutta ei vielä niin vanha, että olisi epäillyt sanojani ja niiden tarkoitusta. muistelen kirstiltä ja martilta lahjaksi saamaani hiljentymisretriittiä ja sitä, miten stressi istui niin lujassa, ettei siitä noin vain vapauduttu. muistelen kirjakauppiasta, joka oli harvinainen kirjakauppias: tiesi mitä on, millaista on, miten on kirjoitettu.

tekstikuvat: antti majander / hs.fi

@ paula lavanko: joululaulu finnmarkenissa muistojen bulevardilla. dan anderssonin runo hectorin laulamana. heitti hetkessä domuksen opiskelija-asuntoon ja syksyyn 1979. elämä.

klik

tekstikuva: yle areena

enkelinteko kuului siilitien kansakoulun jokajouluisiin valmisteluihin. enkeliä varten otetiin noin puolen neliön pala tukevaa pahvia siipiparin pohjustaksi. sitten leikattiin pahvi sopivaksi, ja liimattiin silkki- tai voipaperistä päällyste, jonka reunat hapsutettiin leikkaamalla. enkelin päällysvaatteeksi ommeltiin sideharsokankaasta harsomekko, jonka helmassa oli koristeena pumpulia. sitten vain pänttäämään joulunäytelmän vuorosanoja ulkoa. harjoituksissa osia vertailtiin, ja kadehdittiin niitä, joilla ei ollut kuin muutama rivi luettavana. näytelmän alussa sisään saapui pieniksi enkeleiksi puettujen ekaluokkalaisten kulkue. aiemmin syksyllä kuolleen luokkakaverini sisko sai joulujuhlassa pääenkelin osan.

ylempi kuva: joulukortti walesista

hietaniemen hautausmaalle kannattaa mennä päiväkävelemään, vaikkei sinne olisi haudattu ainoatakaan omaista. on suuria puita, patinoituneita kiviaitoja, terassihautoja ja vanhan hautausmaan piikkiaitauksia. yksi mielihaudoistani sijaitsee mechelininkadun liikenteen melun tuntumassa, kiviaidan vieressä, kolmen hautakäytävän rajaamassa kolmiossa, kolmen puun katveessa.  minulla on tapana sytyttää kynttilä silloinkin, kun tiedän että tuuli ja sade voivat sammuttaa tulen ennen aikojaan. omat suojattomat kynttiläni eivät kestä tuulta eivätkä sadetta, vaan sammuvat armotta. suomentaja katriina huttujen kertoo kirjassaan, että jos hän havaitsee palamatonta vahaa, hän sytyttää sen lähimmän haudan lämmikkeeksi.

”hetkellinen muistaminen ei kauas kanna. yksin jätetty kynttilä ei paljaan taivaan alla elä. pisimmilläänkin se hengittää vain sata tuntia, ja sata tuntia on hautausmaalla lyhyt aika.”

i was hungry and you cut my food assistance. i was sick and you kicked me off medicare. i was a stranger and you deported me.

kävin viemässä k:n haudalle kynttilän. kiertelin haudoilla ja mietin kuolinilmoituksia ja sitä kuinka pieniä, vähäeleisiä ja yksinkertaisia ne yleensä ovat. yhden tai kahden palstan ilmoituksella kuolleesta paljastetaan ammatti ja ikä, jäljelle jääneiden lähiomaisten etunimet ja paikka, mihin hänet ilmoitettuna ajankohtana tullaan hautaamaan. joskus ilmoituksessa on myös vainajan lempivärssy, josta on siteerattu rivi tai kaksi, useimmiten kuitenkin se runonpätkä, mikä on eniten lohduksi sureville.

joskus joku saa kaipausta useamman palstan verran. olen leikannut talteen kuolinilmoituksen, jossa vainaja peittyy surevien omaisten määrään. ilmoituksessa mainitaan neljänkymmentä vainajan sukulaista nimeltä ennen kuin päästään nimettömään, lastenlasten, kälyjen, lankojen ja ystävien laumaan.

lähikaupan pihalla myydään joulukuusia, matala irtometsä kohoaan asfaltista. kuusitarjontaa arvioiva nainen on hankkimassa kuusta talossaan asuvalle vanhukselle. tasakasvuinen olisi hyvä, sellainen jossa on vahvat oksat. joskus oksat ovat niin heikkoja, että ne eivät kannattele keveintäkään paperienkeliä. nainen ei peittele ihastustaan, kun hän löytää oikean, sopusuhtaisen ihannekuusen. kuusikauppiaalla ei ole sitä laitetta, josta kuusi vedetään läpi ja jossa se paketoituu muoviverkkoon.

kerron joulukuusta ostavalle naiselle sadusta, jota tapasin lukea pojalleni kun hän oli pieni. sadussa on pieni enkeli, joka lähtee etsimään paikkaansa ja työtään joulukoristeiden joukossa. se yrittää asettua jouluseimeen, mutta maria ajaa sen pois: ei ole tilaa tallissa. villatonttu ja paperikaramelli ajavat sen pois joulukuusesta, mutta lopulta enkeli löytää paikkansa enkelikynttilästä, jonka lämmössä se pyörii muiden enkelten kanssa kelloaan kilistellen.