D
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
D (d) on latinalaisten ja myös suomen aakkosten neljäs kirjain. Kirjaimen nimi on suomen kielessä dee ja äännearvo [d].
Kreikkalaisessa kirjaimistossa latinalaista D-kirjainta vastaa delta (Δ, δ), kyrillisessä kirjaimistossa puolestaan Д (д).
Historiaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]D-kirjain on kehittynyt kreikan kirjaimesta delta (Δ). Sen taustalla on foinikialaisen kirjaimiston samalla tavoin kolmionmuotoinen kirjain dalet.[1]
Kreikan kirjoitusta lainatessaan etruskit jättivät Δ:n – samoin kuin Β:n (beeta) – pois, koska etruskin kielessä ei esiintynyt soinnillisia klusiileja [b d g]. Kreikkalaisissa lainasanoissa nämä äänteet korvattiin niin ääntämyksessä kuin kirjoituksessakin vastaavilla soinnittomilla klusiileilla k, t ja p.[2] Latinan ja faliskin kirjoitusjärjestelmissä D kuitenkin esiintyi alusta saakka, ja sen muoto oli varhaisvaiheista saakka pikemmin pyöreälinjainen kuin deltan tavoin kolmikulmainen,[3] mille oli malleja etenkin kreikkalaisen kirjoituksen läntisissä muunnelmissa.[4]
D suomen kielessä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]D:n esiintyminen suomen sanoissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]D ei ole alkujaan kuulunut suomen kielen äännerakenteeseen. Nykyisessä suomen yleiskielessä d esiintyy omakielisissä sanoissa sanan sisällä, lainasanoissa myös sanan alussa.
Useimmista suomen murteista d puuttuu.[5] Toisaalta niissä hyvin harvoissa suomen murteissa, joissa d esiintyy, se voi, toisin kuin yleiskielessä, esiintyä myös geminaattana (dd).[6] Suomen murrekirjan näytteissä d esiintyy Ahlaisten ja Merikarvian puheessa, varhaisesta ruotsin vaikutuksesta johtuen.[7]
Tavallisimmin d esiintyy t:tä vastaavana heikkona asteena astevaihtelun yhteydessä (esimerkiksi: äiti - äidin, sade - sateen, kaataa - kaadan, lähteä - lähden). Lisäksi se esiintyy joidenkin verbien infinitiivien päätteissä (esimerkiksi tehdä, viedä, tuoda) sekä nominien monikon genetiivin päätteessä (esimerkiksi maiden, meidän, teidän). Vanhoissa kantasanoissa d kaikissa taivutusmuodoissa esiintyvänä on harvinainen mutta ei sanansisäisenä mahdoton (odottaa, sydän, vadelma).
Monissa uudehkoissa lainasanoissa d esiintyy sanan alussakin, esimerkiksi demokratia, dosentti. Vanhemmissa lainasanoissa se on säännöllisesti korvattu t:llä, esimerkiksi tanssi (dans). Sama koskee sanaa tohtori (doctor). Vaikka tohtori ja dosentti onkin johdettu samasta latinan sanasta, ne alkavat suomessa kielihistoriallisista syistä eri kirjaimella.[8]
D:n ääntyminen nykysuomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]D-kirjain ääntyy suomen yleiskielessä, samoin kuin monessa muussakin kielessä, soinnillisena alveolaarisena klusiilina, jonka kansainvälinen foneettinen merkki on [d]. Olennaisin ero d- ja t-äänteiden välillä on se, että t on enimmäkseen soinniton (suomessa kuitenkin mahdollisesti alustaan ja lopustaan aivan lyhyen matkaa soinnillinen[9]) mutta d koko matkaltaan selvästi soinnillinen. Suomen nykyisen yleiskielen d (samoin kuin ruotsin d) eroaa kuitenkin t:stä myös siten, että sitä äännettäessä kielenkärki on hieman kauempana yläetuhampaista kuin t:tä äännettäessä.[10][11]
Nykyisessä puhekielessä yleiskielen d ääntyy usealla eri tavalla. Se ääntyy usein d:nä, mutta se voi myös kadota (lähden > lähen) tai muuttua j:ksi (meidän > meijän). Itä- ja Pohjois-Suomessa d:tä käytetään vähemmän kuin Länsi- ja Etelä-Suomessa. Myös r voi ääntyä d:n sijasta, mutta tämä on alueellisesti leimaavaa.[12] Murteista tunnetaan myös muita tapauksia (mm. l). Näistä lähemmin seuraavassa kappaleessa.
Suomen kielen d:n historiaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Katso myös: Suomen vanhat spirantit: ð
Aikoinaan suomen kielessä on nykyisen d-äänteen paikalla t:n astevaihteluparina ollut soinnillinen spiranttiäänne ð. Se oli samanlainen soinnillinen äänne, joka englannin kielessä kirjoitetaan th (esimerkiksi sanoissa the ja this). Tämä äänne esiintyi laajalti ainakin Länsi-Suomessa vielä Mikael Agricolan aikana 1500-luvulla. Agricola merkitsi ð-äänteen yleensä d tai dh (esimerkiksi meiden tai meidhen 'meidän'). Vuoden 1642 Raamatussa kirjoitustavaksi vakiinnutettiin d.[5][13]
D-kirjainta käytettiin vanhassa kirjasuomessa merkitsemään ð:n lisäksi myös muita äänteitä. D-kirjain saattoi merkitä t-äännettä joko yksinään tai mm. yhdistelmissä ld, nd, dh, dt (waldacunda 'valtakunta'). Yhdistelmä dz puolestaan merkitsi kaksoiskonttia, soinnitonta spiranttiäännettä θθ. Myöhemmin näistä kirjoitustavoista luovuttiin.[13]
Sittemmin ð-äänne hävisi useimmista suomen murteista. Itämurteissa se on tavallisesti kadonnut eikä korvautunut millään. Useimmissa länsimurteissa se on muuttunut r:ksi tai l:ksi. 1900-luvulla r-äänne työnsi hämäläismurteissa l-äännettä tieltään yleiskielen d:n vastineena. Muutamilla harvoilla paikkakunnilla ruotsinkielisten alueiden läheisyydessä soinnillinen dentaalispirantti muuttui ruotsin kielen vaikutuksesta d:ksi. Vain pienellä alueella Satakunnassa alkuperäinen ð esiintyi paikoitellen vielä 1900-luvulla[5].
Kun ð-äänne alkoi käydä suomalaisille täysin vieraaksi, alkoi jo 1700-luvulla yleistyä tapa lausua d-kirjain kirjoitettua tekstiä luettaessa nykyisellä tavalla, samoin kuin ruotsissa. Osittain muutos johtui siitä, että ruotsinkielinen yläluokka alkoi opetella suomea. Sen ääntämys ja kirjoitustapakin tuli kuitenkin 1800-luvulla murteiden taistelun aikana yleiseksi kiistanaiheeksi, ja useat itäsuomalaiset kirjailijat ehdottivat sen poistamista kokonaan. Lopulta d kuitenkin päätettiin säilyttää. Yleiskielessä se oli lausuttava d. Kun äänne kuitenkin oli useimmille suomalaisille vieras, jouduttiin sen ääntämistä vielä pitkään 1900-luvulla kansakouluissa erityisesti harjoittelemaan.[8] Kun kaikki eivät sitä kuitenkaan oppineet, jotkut korvasivat d:n sitä muistuttavalla t:llä (kahdeksan > kahteksan), mikä kuulijan korvaan usein kuulosti todella alkeelliselta, kun taas d:n jättäminen itäsuomalaiseen tapaan pois korvaamatta millään (kaheksan) kuulosti vain hieman huolimattomalta.[14][8] Esimerkiksi SMP:n "kansanetustaja" Eino Poutiainen joutui d:n t:nä ääntämisen vaikutuksesta yleisen pilanteon kohteeksi 1970-luvulla.[8] Uuno Turhapuro -elokuvissa Uuno Turhapuro ääntää d:n t:nä.
Nykyisin, osittain radion ja television vaikutuksesta, useimmat lapset oppivat d:n jo kauan ennen kouluikää eikä se enää tuota vaikeuksia. Kuitenkin sen poisjättäminen itämurteiden tapaan on nykyisessäkin puhekielessä yleistä varsinkin eräissä tavallisimmissa sanoissa (lähetään = lähdetään, kaheksan = kahdeksan).
D muissa kielissä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Useimmissa eurooppalaisissa kielissä d-kirjaimella on äännearvo d.[1]
Muita esitystapoja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Morseaakkosissa D merkitään:
-.. - Radioaakkosissa D on suomalaisen standardin mukaan Daavid ja NATO-standardin mukaan Delta
- Pistekirjoituksessa (Braille) D merkitään:
- Tietokoneissa D koodataan eri merkistöissä seuraavasti:
| D | d | |
|---|---|---|
| ASCII | 68 | 100 |
| Unicode | U+0044 | U+0064 |
D-kirjaimen merkityksiä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pienen d:n merkityksiä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- SI-järjestelmässä
- d (desi-) on kymmenesosaa merkitsevä etuliite.
- d on ajan lisäyksikkönä vuorokausi.
- d on matematiikassa derivointioperaattori.
- d on geometriassa usein halkaisijaa tarkoittava muuttuja.
Ison D:n merkityksiä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- D on kemiassa deuteriumin, vedyn isotoopin symboli.
- D on elektroniikassa eräs paristokoko.
- D on heksadesimaaliluku, joka tarkoittaa lukua kolmetoista.
- D on musiikissa C-duuriasteikon toinen sävel.
- D ajoneuvon kansallisuustunnuksena tarkoittaa Saksaa.
- D on roomalainen numero 500.
- D on sähköopissa sähkövuon tiheyden symboli.
- D voi nettislangissa tarkoittaa :D (leveä hymy).
- D on eräs rintaliivien kuppikoko.
- D tarkoittaa kalentereissa usein joulukuuta.
- D. tai d on kunnianimityksen Don lyhenne.
D:tä käytetään myös Franz Schubertin teosten ”opusnumerona” (esimerkiksi Keskeneräinen sinfonia D. 759); luettelon on kirjoittanut Otto Erich Deutsch.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- 1 2 Wichmann, Yrjö ym.: Tietosanakirja. (Hakusana D) Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1909–1922. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Bonfante, Giuliano & Bonfante, Larissa: The Etruscan language: An introduction (uudistettu laitos), s. 77. Manchester University Press, 2002.
- ↑ Bonfante, Larissa: The scripts of Italy. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford. 297–311.
- ↑ Swiggers, Pierre: Transmission of the Phoenician script to the west. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 261–270.
- 1 2 3 Iso tietosanakirja, 12. osa (Siemen-Suomyrtti), art. Suomen kieli, 1936
- ↑ Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. (§ 4, 9) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2 Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Lyytikäinen, Erkki: Sehän on murretta! s. 165. Helsinki: Gaudeamus, 2020. ISBN 978-952-345-060-8
- 1 2 3 4 Olli Nuutinen: Hetkisen pituus ja muita kirjoituksia kielestä, luku Vinskaa, venskaa, tanskaa ja ranskaa, Suomalaisen kirjallisuuden seura 1994, ISBN 951-717-786-0
- ↑ Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys
- ↑ Otavan iso tietosanakirja
- ↑ Erkki Savolainen: Verkkokielioppi (1.5.1 Klusiilit p, t, k, d, (b, g)) finnlectura.fi. 2001. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 18.8.2014.
- ↑ Jarva, Vesa – Nurmi, Timo: Oikeeta suomee. Suomen puhekielen sanakirja. Gummerus 2009
- 1 2 Häkkinen, Kaisa: Agricolasta nykykieleen. Suomen kirjakielen historia. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19028-4
- ↑ Salme Sadeniemi: Kirjoita oikein, s. 33, Weilin & Göös 1974, ISBN 951-35-0691-6
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta D Wikimedia Commonsissa
