Uu, baljo rahaa!

Heinäkuu 2022 (85x110cm)

"Uu mite baljo”, nuori ystäväni henkäisi. Olin sanonut hänelle myyneeni taulun. Tyttö uteli summaa, ja olin kertonut sen hänelle. Minua ärsytti, sillä kyseessä oli siihen mennessä ensimmäinen ja ainoa taulu, jonka olin myynyt koko vuonna. Olin tietenkin iloinen kaupoista, mutta rahasta ei pitkäksi piisaisi. Ehkä nuori tyttö ajatteli Guessin laukkua, NYX:in meikkejä, New Yorkerin kenkiä ja Zaran takkia - nämä kaikki tuolla rahalla saisi ja voisipa vielä vähän bilettääkin. Voisi tömäyttää Tallinnaan ja käydä spa-hoidoissa ja sitten voisi vielä piipahtaaa Aurinkorannikolla, jos ei haaskaisi rahaa Tallinnassa tisseihin (saisi pienen puolikkaan!). Minä ajattelin palkkaa ja toimeentuloa. Tämä oli minulle vuoden ensimmäinen palkka ja se riittäisi kolmen kuukauden työhuonevuokraan. Saan Taidelainaamosta jonkinmoisen summan neljännesvuosittain, sillä useampi tauluni on vuokralla sitä kautta, mutta tuo raha ei vielä riitä palkaksi. 

On epämukavaa puhua rahasta. Se nyt ei vain ole tapana eikä oikein korrektiakaan. Olenko huono taiteilija, jos kerron, että meni kahdeksan kuukautta ilman, että minulla kävi ainuttakaan asiakasta? Viime vuonna kävi jonkin verran, ja niillä rahoilla olen pärjännyt. Mutta hermoja alkoi kiristää, kun pankkitili hupeni. Joudunko menemään random-duuniin, joka ei vastaa koulutustani? Annanko työhuoneen vuokralle ja piirustelen keittiössä? Ironista on, että toinenkin ammattini, kirjoittajan työ, tuottaa kerrallaan vain pikkurahoja, jos vaikka kirjoitan artikkelin taidejulkaisuun. Apurahahaut menivät osaltani pari vuotta ohi, sillä voimani eivät riittäneet mihinkään muuhun kuin jokapäiväiseen selviämiseen. Mutta nyt olen taas yrittänyt niitäkin, minulla on näyttelysuunnitelmia ja kirjallisia suunnitelmia. Jospa joku apurahalautakunta "katsoisi voivansa" myöntää työskentelyyni tukea.

Olen parhaana vuonna myynyt yli kolmekymmentä taulua. Huonoimpana muistaakseni kaksi pientä. Yleensä mitä tahansa tältä väliltä. Ehdin jo pelätä, että tämä vuosi muodostuisi ennätyshuonoksi, mutta viime kuussa onni kääntyi ja olenkin yhtäkkiä myynyt aika monta maalausta. Laitoin erän pikkutauluja myyntiin superhalvalla ja sitten kävi niin, että myinkin jokusen ison vähän paremmalla hinnalla siinä ohessa! Joten nyt voin melkein sanoa että uu, miten baljon olenkaan tienannut. Noh, ehkei. Olen saanut työstäni sen verran palkkaa, että pystyn maksamaan seuraavan vuoden työhuonevuokrat ja materiaalit. Näihin minulla menee suurin osa tuloista: kun menee ostamaan väriä ja kankaita, kyllä siinä yleensä satasia hupenee, samoin puutilaukseen. Mutta pystyn myös lähtemään Beninin residenssiin ja ostamaan uudet silmälasit. Pystyn maksamaan kotini vuokran, sähkön, puhelimen ja internetin, HBO:n ja hömppäkanavan (X maksaa Hesarin ja Netflixin, näistä on diili) cheerleadingin ja palapelit ja ostamaan ruokaa ja muuta tarvittavaa kaupasta. Olen saanut palkkaa niin kuin tavallinen ihminen saa. En kovin paljon, mutta en myöskään liian vähän.

Elokuu 2022 (84x110cm)

”Taide ei elätä”, äiti aina sanoi, ja kehotti ryhtymään opettajaksi. Äidinkielenopettajan ammatti oli minulla vaihtoehtona, mutta kuvataide vei voiton, vaikka kuinka yritin yliopistossa sinnitellä. Olen sellainen kuuluisa ikuinen opiskelija. Minulla on rutosti opintoviikkoja (tai opintopisteitä ne taitavat nykyään olla) kaikenlaisista humanistisista aineista semiotiikasta antiikin tutkimukseen ja vepsän kieleen – ja tietenkin kaikki mahdolliset heprean ja juutalaisuuden kurssit (vaikka pääaineeni oli suomen kieli ja sivuaineeni kirjallisuustiede). Gradu puuttuu (aiheena piti olla proto-kieli, eli jokelluksen ja äidinkielen välinen vaihe lapsen kielenomaksumisessa), ja pari tenttiä. Jotenkin minua lohduttaa, kun ajattelen edesmennyttä pomoani, Taide-lehden päätoimittaja Otso Kantokorpea, joka eräänä perjantaina soitti itämaista musiikkia Punavuoren toimituksessa ja kaihoili, kun ei tullut niitä maisterin papereita. Hän pärjäsi ilman, ja teki hienoa työtä, niin minäkin.

Tänään tienasin taas baljon, kun myin yhden taulun, joten oli varaa tuhlata maalia. Päivän maalaukset olivat ihan läppä. Yritin hankalaa väriyhdistelmää ja päädyin harmaaseen mössöön. Mutta ei se mitään. Ne voi ehkä pelastaa. Jos ei voi, voi vaihtaa puille uudet kankaat. Ei ole vakavaa. Kun tämä epäonnistuminen tapahtui, mietin, miten hyvä onkin, että aina ei onnistu. On koko ajan oltava valpas ja tarkka. Hyvä ei synny automaattisesti. Sitten sitä on kiitollinen kirkkaista hetkistä ja onnistuminen tuntuu erityiseltä, se ei ole itsestään selvää. Jokainen uusi kangas on haaste, siihen liittyy jännitys, jopa pieni pelko. Kyllä vaan: uusi kangas on aina uusi tuntematon! 

Yleensä yritän miettiä muutaman aloitusvärin. Tänään mietin violetin, punaisen ja vihreän erään näkemäni hienon puun mukaan, oranssia oli pieni ripaus. Violetti oli outo, siksi luultavasti epäonnistuin, olen parempi lämpimissä väreissä. Katsotaan, mitä kankaille käy. Postauksen kuvat ovat kuitenkin onnistuneista maalauksista. Annoin niille nimet Heinäkuu ja Elokuu fiiliksen mukaan, vaikka syntyivätkin syys-lokakuussa. Kesällä pidin lomaa ja näissä on jotain sellaista aurinko- ja biitsitunnelmaa!  (Luin jostain, että nykyään on ok ja kohteliasta käyttää viestinnässä huutomerkkiä.) Katselin näitä tänään, ja tunsin iloa ammatistani ja muustakin olemisesta.

Elämän valttikortit

Vähänkö ollaan ihania

Mietin useamman päivän, että jättäisinkö tämän jutun julkaisematta. Teksti on (nolon?) henkilökohtaista, puheeni syrjähtelee eikä juurikaan liity taiteeseen. Mutta ehkä tässä voi olla jotain tärkeää inhimillisyysasiaa. Että antaa mennä. 

Terve ihminen ulisee joskus

Vietin tuossa viikon verran minimasista. Nyyhnyyh uliuli voivoi valivali. Tämä kirjoitus kuuluisi kai pikemmin yksityiseen päiväkirjaani, jonka nimi muuten on Kymmenes elämä. Olen jakanut elämäni jaksoihin eri vaiheiden mukaisesti.[Deletoitu tarkempi selostus.] Kymmenes elämä on jonkinlainen uuden vapauden elämä, koen olevani eheämpi, vahvempi ja rohkeampi kuin ennen enkä vatvo menneitä ikävyyksiä niin paljon kuin joskus tapasin tehdä. Tunnistan omat rajani enkä anna käyttää itseäni hyväksi – tai jos näin pääsee käymään, hoksaan kuvion ajoissa, ja kävelen pois. En ryhdy vaimoksi, en osaa enkä halua olla sellainen. Olen ylpeä sinkkuäiti. Minulla on bipolaarihäiriö, ja syön joka päivä lääkkeitä, aamulla ja illalla. Bipo on kuin diabetes, tasapainosta on huolehdittava. Juuri nyt olen terve, ja luulen, että riskini sairastua maniaan tai masennukseen on aiempaa pienempi. Tähän kaikkeen auttoi myös monivuotinen terapia, jonka lopetin viime keväänä. Jotkut puhuvat terapiasta kaikenmullistavana kokemuksena. Omani ei ollut sellainen. Usein tuli puhuttua ihan tavallisia arkiasioita, ja kotiin kävellessäni mietin, että mitä järkeä tuossa taaskin oli. Terapian loputtua kalenterissa oli kahdella päivällä tyhjä aukko – mitenkäs nyt aikataulutetaan? Vasta kun mietin, miten ongelmainen olin ollut terapian alkaessa, käsitin, että paljon on tapahtunut.

Minimasis on kiva

Huomaa aloitukseni ja sananvalintani siinä. En ole potenut enkä sairastanut. Yleensähän vietetään kivoja asioita kuten synttäreitä ja joulua ja vappua. Jos ei halua viettää, voi yleensä valita olla viettämättä tai olla osallistumatta viettoihin. Joskus minä ikään kuin valitsen surkeuden maksimoinnin, vaikka kykenisin pienin ponnistuksin esim. siivoamaan keittiön (ei kivaa, mutta kun sen saa tehtyä, on saanut jotain aikaan, ja puhdas keittiö on kivempi kuin tiskivuoret ja murulattia), lähtemään salille (myöskään ei aina kivaa, mutta lähes poikkeuksetta tuottaa hyvän mielen), opiskelemaan (joskus kivaa) tai lukemaan kirjaa (yleensä kivaa, mutta laiska pää ei jaksa). Päätän mennä aamupalan jälkeen takaisin nukkumaan. Saatan ajatella, että myöhemmin teen jotain hyödyllistä. Herään, kun tytär tulee koulusta, lämmitän ruokaa, jos olen edellisenä päivänä tehnyt sellaista, jos en, käsken laittaa nuudeleita tai keittää kananmunia. Sitten se lähtee treeneihin. Minua ei huvitakaan tehdä hyödyllista. Menen nukkumaan. Herään illalla. Katson Netflixiä kuusi tuntia, jotain kaavamaista sarjaa, koska ei huvita katsoa mitään mahdollisesti hyödyllistä, kuten älyllistä dokumenttia tai kenties taiteellisesti kiinnostavaa elokuvaa. Menen nukkumaan.

Rahapula ei kiva

En halua käyttää sanaa masennus/depressio turhaan, koska se tarkoittaa vakavaa sairautta. Siksi sanoin masis, joka on sellainen tuttavallinen vieras, joka välillä piipahtaa, mutta aika vaaraton. Ja minisellainen, niitä on kaikilla joskus. On tietenkin oikeastaan luksusta, että saatan tällä lailla masistella ikään kuin huvikseni, päivätyössä se ei olisi mahdollista. Toisaalta minulla ei ole päivätyön tuomaa taloudellista turvaa. Ja tämä rassaa ajoittain todella paljon – ja meinaa joskus ihan oikeasti masentaa. Aina on lupauksia ja meinauksia, tauluja varauksessa ja sovituksessa, sähköpostitiedusteluja ja palataan asiaan -juttuja. Tälläkin hetkellä on viisi ehkä-tilannetta. Arvioni on, että yksi saattaa toteutua muutaman viikon kuluttua, toinen muutaman kuukauden, kolme ei ikinä tai ehkä sitten kun Messias tulee. Ja samaan aikaan teen töitä kahta uutta näyttelyä varten, ja pelkään, että niitäkään töitä ei kukaan osta. Jep, ja viime viikolla sain taas kerran kirjeen, jossa ilmoitettiin että me ei anneta sulle apurahaa. Jotenkin olin kuvitellut, että tällä kertaa olin onnistunut tekemään erinomaisen hakemuksen, ja muutenkin kenties olisi minun vuoroni saada se vuosipalkka, mutta eipä ei. Sitten taas toivotaan, josko seuraava raati olisi toista mieltä. Ja anellaan almuja taivaasta.

Luin jostakin, että köyhä menestyy älykkyystestissä paljon oikeaa tasoaan huonommin, koska päivittäinen huolehtiminen leiväntyngästä vie niin paljon aivokapasiteettia. Uskon tähän täysin. Meinasin yrjötä, kun kävin äsken verkkopankissa. Olen köyhä. Ihan oikeasti köyhä. Mutta hei, kohta tulee ALV-palautukset! Ja jospa sen ensi viikon asiakas ehkä sitten kuitenkin. (Niin, ja jospa viimein nytkäyttäisin niitä suomen kielen opintojani gradun suuntaan? Maisteri saattaisi saada maisteritöitä.)

Muhis kiva Shlomo paha

Melkein kaikki rahani menivät kesällä Israelissa, vaikka sainkin 2500 dollarin opiskelustipendin – se nimittäin kattoi vain kurssimaksun. Kallis maa, tämä toinen kotimaani. Piti ostaa kirjoja ja ruokaa ja ajaa raitiovaunulla. Jouduin maksamaan kälyisestä opiskelijakopista melkein saman verran vuokraa kuin kolmiokodistani Vallilassa. Bonuksena tuli homeinen jääkaappi ja kämppisten haisevat tiskit, rasvatahmaiset seinät ja kaapinovet sekä roskasäkit keittiössä. Oli siellä yksi hiirikin. Ja torakka. Onneksi en oikeastaan tehnyt kämpässä muuta kuin opiskelin ja nukuin. Muualla oli viihtyisää ja kaunista. Yliopiston kasvitieteellinen puutarha oli yksi lempipaikoistani. Mutta kaupungin puistot: pitävät kaatopaikkoina!

Yksi hurskas kusipää, jota en heti hoksannut kusipääksi, vaan luulin poikaystäväksi, ehti aiheuttaa vähän harmia. [Deletoitu paskamainen stoori.] Mutta muut poikaystävät olivat kivoja ja reiluja. Eniten kaipaan sitä palestiinalaista. Ja kaipaan Israelia, sitä että saa puhua päivittäin hepreaa, sitä että ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä (jostain syystä tosin osa on ihan moukkia, mitään keskilaimeita tyyppejä ei juuri kohtaa) ja falafeliin saa valita salaatit kymmenestä vaihtoehdosta. Mutta pelkoa en kaipaa. Yhtenä viikonloppuna en uskaltanut lähteä minnekään, kun oli varoitukset päällä, että tuonne ei saa mennä ja tuonne ei pidä mennä ja jos tuonne menee, pitää olla erityisen varovainen. Saimme siis yliopistolta välillä tällaisia tilannetiedotteita ja ohjeistuksia. Mitenhän se on, jos asuisin pitempään Israelissa, oppisinko elämään ”tänään on tänään” -elämää niin kuin paikalliset tuntuvat tekevän? Kai nekin pelkäävät joskus, mutta jos pelkäisivät jatkuvasti, johan siellä olisi koko poppoo halvaantunut kuoliaaksi.

Nou mani, nou mania

Ai niin! Siitä rahattomuudesta vielä. Yksi hyvä puoli. Se näyttää toimivan manian ehkäisijänä. Minulla on nimittäin aika hyvä arkijärki. Kun tiedän, että ylimääräistä rahaa ei ole, en kuljeskele kaupungilla kenkiä katselemassa, en jää näyteikkunoiden eteen haaveilemaan, en klikkaudu vaarallisille nettisivuille. Kerran menin vahingossa Minna Parikkaan, ja enkös kohta jo himoinnut jotain ihme pupuhäntäkenkiä. Että jos nyt kuitenkin, kun alennuksessa ovat. Kesti kaksi päivää, että sain mielenrauhan: ei, en tarvitse niitä, pystyn elämään ilman niitä, en edes halua niitä. Jos minulla olisi ollut rahaa, olisi kenties alkanut kierre: nyt näihin sopiva käsilaukku, jaa, tuo toinenkin on kiva ja mitäs tuossa naapurikaupassa olisi, ai ei löydy punaista, no mistä löytyy, samalla sininenkin... en saa unta, haluan viininpunaiset nilkkurit, kappas, samansävyinen nahkatakki, totta kai, jne jne – mania mania.. Sinä toinen bipo siellä, tiedän että olet siellä! Toimikoo sinunkin pääsi näin? (Tosin myös nainen vailla diagnoosia saattaa käyttäytyä näin.) Viimeksi sairaalassa hoitaja lohdutti: "Et sentään ole ottanut lainaa tai pikavippejä, sellainen ei ole ollenkaan harvinaista maniatilassa. Tuhlasit pari tonnia, et parikymmentä, iloitse kauniista tavaroistasi, älä syyllistä itseäsi. Nyt voit taas paremmin, nyt on taas uusi alku."

On toki paljon muunkinlaista maniaa kuin shoppailumania. Taannoinen Tinder-harrastukseni oli vähän siinä rajoilla. (Sweet shiksa goes bro-ho!) En juuri muuta tehnyt kun deittailin ja chattailin ja sovin uusia deittejä. Mutta ei täytä manian merkkejä, maanikko tapaa joutua hankaluuksiin, tämä oli vain mukavaa säpinää. Oli yhdet heprealaisetkin deitit. Sitten löysin internetin komeimman ja fiksuimman, enää ei tarvitse riehua Tinderissä.

Hyväkiva happymama

Tämän kirjoituksen piti olla jotenkin sellainen, että vaikka mulla menee vähän huonosti, niin oikeasti menee hyvin. Miten tästä siihen pääsee? Aika helposti, katsomalla tuota kuvaa. Siinä on kaksi onnekasta onnellista. Miten rakastankaan tuota 17-vuotiasta kaunotarta! Onneni. Jokapäiväinen onni.
Silti joskus ulisen kotona – ja vieläpä ihan avoimesti. Kun tyttö oli pienempi, onnistuin hillitsemään vähän. Mutta ajattelen, että lapset eivät mene pienestä rikki eikä niiltä voi piilottaa mitään. [Deletoitu pitkä paasauspätkä kasvatusohjeita.] Lapsi hämmentyy ja syyllistyy teeskentelystä. Jos vanhempi on surullinen, pienikin lapsi huomaa sen. Silloin voi sanoa olevansa surullinen, äitikin on joskus, mutta sinä olet ihana tyttö, maailman paras tyttö. Jos lapsi on iso, silloin voi selittää, että olen vähän huolissani, mutta kyllä me pärjätään. Uli uli, vaikka minä olen paska luuseri. Tytär sanoo et ole. Minä sanon, että niinhän sinäkin aina sanot, haukut luuseriksi, omaa äitiä. Se sanoo että no joo, läpällä, mutta oikeasti äiti, jos olisit luuseri ei sinulla olisi näin hienoa lasta. No siinä luuserinleikkijä-äiti vielä vähän ulisee että eihän se minun ansiotani ole uliuli. On, sanoo topakka, sinähän minut olet kasvattanut, sinultahan minä olen kaikki arvot saanut! Jo loppui ulinat.

Kuseta, kuseta, bimbo ei käsitä

 Lällällää mullon vanhaa rahaa!

Meikänaista on helppo kusettaa. Tervetuloa vaan. Ihan sinisilmäinen en ole, sillä lapsensilmiini tuli aikuisena vihreät rinkulat (olenko siis muuttumassa noidaksi – haa!). Minulla ei ole tapana suhtautua toisiin epäluuloisesti. Yleensä ajattelen ihmisistä hyvää, ellei sitten tapaamani ihminen käyttäydy todella huonosti tai epämiellyttävästi.

Suora ilkeys on helpompi havaita kuin kieroilu, varsinkin jos ei ole itse kohteena. Joissakin arkitilanteissa puutun epäasialliseen käytökseen. Näin tapahtui viimeksi Lidlissä, kun kiivastunut (känni)herra sätti kassatyttöä jonon pituudesta: ”Perkele täällä monta tuntia pitää seisoa.” Sanoin, että kauankohan olet odottanut, ehkä kaksi minuuttia, ja varmaan hyvin joudat odottaa kaksi lisää. Mutta isojen korstojen kahinat ja piripäiden sekoilut on paras kiertää kaukaa. Lasten kiusaamistilanteita nähdessäni puutun aina. Toisinaan yritän myös kasvattaa teini-ikäisiä; tämä ei ole välttämättä kovin hyvä idea! Kerran työhuonekulmilla hengaili iso porukka 12-17v jätkiä. Polttivat tupakkaa. Totesin, että taidatte olla vähän liian nuoria. ”Et sä oo meidän mutsi!” Kyllä mä vähän niin kuin olen, intin, ja rööki on kuulkaa huono homma.”No et oo, ja etkö muka ite oo ikinä nuorena kokeillu mitään? Minkä väriset stringit sulla on? Taitaa olla punaset.”

Sitten on sellaista mukamas perusteltua vinoilua ja vapaamatkustelua. Tapaus lapseni ala-asteen leirikouluun liittyen. Tiedättehän, kun suuri osa vanhemmista näkee suunnattomasti vaivaa kauppaamalla vessapaperia, kaakkua, karamelleja (ai faan, miten monta laatikkoa meille jäi niitä tahmatoffeita ja kolakiekuroita!), sukkia, kalsareita ja huuhteluainetta. Ja jonkun täytyy kysellä tarjouksia leiripaikoista ja bussifirmoista. Sitten on vanhempia, jotka kritisoivat kaikkea, mitä muut yrittävät. No, pari luokan iskää kyseli sähköpostilistalla että eikös nyt voisi jotain värillistä vertailuesitettä saada niistä leiripaikoista. Minä siihen, että mahtavaa hei, Kimmo ja Pekka, jos teette väriesitteet ja tilastot! Voitte arvata, että Kimmo ja Pekka vaikenivat. Mutta meikänaisen täytyy vielä opetella puolustautumaan muillakin miekoilla, pelkällä sanan säilällä ei aina pärjää. Voi X, nyt mä kadun sitä etten lähteny sun kanssa ampumaradalle vuonna 1995!

Lällällää, mullon kaks rahaa!

Heti luuli kumihuuli, siinä on kaks puolta!

En esitä hyvää ihmistä. En anna Helsingin kerjäläisille rahaa. Mitä mieltä te olette, tulisiko antaa?Olen kuitenkin  päättänyt ostaa neljä kertaa vuodessa ilmestyvän  Ison numeron, ostan sen mieluiten joltakulta nuorelta naiselta. Minusta lehden idea on varsin mielekäs: työtön saa itselleen suurimman osan myyntihinnasta, ja lehden sisältökin on ihan kiinnostava. Mutta teenkö väärin, kun en pudota kolikkoa maassa istuvan mummon kuppiin? Tuskin hän tietää mistään Isosta numerosta. Mitä jos ostaisin hänelle karjalanpiirakoita?

Muutama päivä sittten kohtasin Postitalon kulmalla nuoren miehen ja naisen, jotka pyysivät rahaa, koska ”please madam, we are hungry”. Sanoivat olevansa Unkarista. Ihan söpöjäkin olivat. Heltyneenä kaivelin lompakkoani. Siellä oli 20 euron seteli. Söpöjä tai ei – en halunnut antaa niin paljon. Niinpä sanoin että hei, mennään tuohon K-kauppaan, ostan teille voileivät. Ei, ei, madame, anna meille rahaa, anna 20 euroa (oliko niillä läpivalaisunäkö?) me ei tiedetä missä me nukutaan. Suutuin. Jos ei olekaan nälkä, niin moido. 

Pam pam Pamela, seksipanee haluaa

Kun muijalle juottaa kuoharia, se alkaa anteliaaksi

(Väliotsikko ekaluokkalaisten rallatuksesta, kun olivat saaneet selville jotain jännittävää.)

 Minulle on jokusen kerran käynyt niin, että mieshenkilö haluaa lähestyä minua – sanotaan nyt suoraan – panoaikeissa, mutta esittää aikovansa ostaa minulta maalauksen. Eräskin Ville-Kalle oikein vakuuttavasti, kun juuri oli uutta taloa rakentamassa ja sisustusarkkitehtikin oli meikäläisen duuneja suositellut, että tulisitko paikan päälle katsomaan olohuonetta. No justiinpa joo. Oli sillä se talo joo, ihan hieno olikin. Kävin katsomassa ja viiniä juotiin ja homejuustoa syötiin. Mutta saisiko hän alennusta jos ruvetaan olemaan yhdessä. Ovela ajatus: sisustus kuntoon ja muija taloon. Plääni jai kuitenkin toteutumatta.

Huutokauppakaveri

Mutta mistä tämä käytös- ja kusetusmietintäni lähti? Muuan tuttavan tuttava, olkoon hänen nimensä vaikka Igor, osti minulta ajat sitten maalauksen. Tyyppi valitteli rahatilanteensa niin vakuuttavasti, että annoin vanhemman (mutta ei mitenkään huonomman!) työn puoli-ilmaiseksi – kun nyt kavereita ollaan ja tälleen. Mies itse valitsi työn hillitynharmaaseen sisustukseensa sopivaksi. Kävin ripustamassa työn, ja totesimme yhdessä, että mainio on. En silloin edes tajunnut ihmetellä epäsuhtaa: jättitelkku, kallis matto ja äänentoistolaitteissa huippumageet kajarit, mutta tauluun ei oikein olisi ollut varaa. Riittäähän näitä selittäjiä: kaikki rahat meni huonekaluihin, täytyy nyt vaan ostaa joku Ikean juliste tai askarrella sisustustaulu, jossei sulta nyt jotain halvempaa löydy, onhan sulla noita varasto täynnä, anna nyt joku. Igor oli kuitenkin tietoinen taidehankkija, hän ei olisi ripustanut seinälleen askarrus-paskarrusta, eikä halpajulistetta, hän halusi huippulaatua pikkurahalla.

Törmäsin Igoriin silloin tälloin kadulla, ja juttelimme niitä näitä, opiskelua, duunia, urheilua, juutalaisjuttuja. Hän kertoi seurailevansa blogiani ja kävi myös näyttelyissäni. Lupaili ostaa myöhemmin isolla rahalla, kunhan biznekset pyörähtävät kunnolla käyntiin." Kuule Maria, mulla on rikkaita venäläisiä tuttuja, ehkä tehdään joskus biznestä yhdessä, mä tuon sulle asiakkaita."

Sibbe, sä oot niiiin ihana. Mä tiedän että säki tykkäät musta. Nää kynsilakat on sua varten kerta säki oot vihree. Eikä ne otsarypyt haittaa, onhan mullaki jo yks. Ai että ku sut vois monistaa!

Kerran mulla oli yks Elias. Yritin Andersiakin mutta en mä ikinä saanu. 

Ketä kiinnostaa jotku Paavot ja Jalmarit?

Igor kävi toisenkin kerran ostoksilla, tällä kertaa tyttöystävänsä Natalian (nimi muutettu) kanssa.

Taas oli haussa isompi maalaus ja varastoa käytiin hartaudella läpi. Pariskunta valitsi suosikin, ja seurasi kiivas tinkiminen. Igorilla oli muutama seteli povitaskussa. Tällä on lähdettävä, se oli päättänyt. "Kuule Maria, tää on iso raha, enempää mulla ei oo. - - Ei mua kiinnosta mikä sun galleriahinta on. - - Vittu, ok, mä lähden nyt tosta ovesta etkä sä enää ikinä näe mua!" Ei haittaa, minä sanoin ja nauraa räkätin sen vouhkaamiselle. Olen kehittynyt bisneshommissa! Natalia yritti rauhoitella miestään, selvästi häpesi sen aggressiivista tyyliä. Annoin ihan hitusen periksi (kuitenkin ”frendihintaan” taas meni), ja pariskunta piipahti pankkiautomaatilla. Silti – jotain vielä oli saatava, Igorin silmät kiiluivat. Natalia oli ihaillut pikkupikkumaalauksiani, ja kilttinä eleenä annoin yhden hänelle lahjaksi.

Lypsylehmänä, ammuu

Kuinkas sitten kävikään? Tuossa syksyllä kysyin Rabbi Googelilta, onko sillä uusia tietoja minusta. Olipa hyvinkin! Kas tässä:

Kuvakaappaus 3.7.2015

Lahjatauluni oli myyty  Hagelstamin huutokaupassa hintaan 160€, lähtöhinta 100€. Se oli matkalla muuttunut öljymaalaukseksi ja saanut nimekseen Korppi. Arvokkaampi ja menee paremmin kaupaksi, myyjä oli kaiketi ajatellut. (Ja kukas muu myyjä olisi ollut, ellei frendini Igor?) Hagelstam pahoitteli asiavirhettä kovasti, ja korjasi tiedot heti oltuani sinne yhteydessä. Tietenkin otin yhteyttä Igoriin. Että jopas on röyhkeää toimintaa, annoin lahjan, sinä teit siitä bisnesesineen. ”Maria, hei ku mulla oli vittu kaikki rahat loppu, mulla on vittu kallis kämpä ja kukaan ei lainaa rahaa, frendit kääntää selän, mä jouduin myymään vaikka mitä, Dalin grafiikat ja kaikki, mun oli pakko.” Kysymykseni tietojen väärentämisestä jäi paasauksen alle. ”Mutta se sun iso taulu on mulla, en mä sitä ikinä myy! Ja se toinen iso taulu, se on Natalialla, se tykkää siitä tosi paljon.”

Kuukausien kuluessa suuttumukseni laantui. Ajattelin, että voihan noin käydä, rahat loppuu, ja mistä vaan pitää yrittää repiä. Pidin Igorin kutsulistallani ja toki se tuli seuraavaan näyttelyyn, toi suklaatakin. Ja tiukkaan tyyliinsä ilmoitti, että kuule Maria, sä oot kyllä tän näyttelyn paras taiteilija.

Hitsi mä en muista, mikä eläin mä oon? Ainaki mun nouseva merkki on neitsyt. 
Mutta oonko mä kisu vai lehmä vai pupu? Eiks kaikilla oo utareet paitsi pässillä?

Piti muuten antaa noi oranssit rintsut Afrikan lapsille, koska boobsit kasvaa 38-vuotiaana, 
jos vaan muistaa syödä kunnolla.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Kesäkuun alussa Igor oli yllättäen yrittänyt soitella moneen kertaan ja jättänyt sitten viestin, että soita Maria, tärkeää asiaa. Soitin, ja sain sättimistä. Olin juuri kirjoittanut postauksen tummista maalauksista. ”Myit mulle huonon maalauksen!” Mitä hemmettiä? Kaikki ihmiset eivät osaa lukea, ja koska henkilö oli ulkomaalaistaustainen, ajattelin, että hänellä on ehkä enemmänkin lukuvaikeuksia. Yritin selittää, että enhän minä kirjoittanut tummien olevien huonoja, sanoin vain että yksi galleristi oli ”kieltänyt” mustan värin, koska oli sitä mieltä, että hänen asiakkaansa eivät tykkää, mitä ihmettä sä oikeen vouhkaat. 

Taas tapahtui. Igor muutti uuteen, pienempään asuntoon ja soitti uudemman kerran, että voi harmi, kun ei nyt tuo vanha taulu enää mahdu seinälle, voisinko mahdollisesti vaihtaa sen pienempään. Kiva Maria, kun uusi asunto on ihan ateljeesi lähellä, voisinko tulla käymään? Ajattelin, että ei kai tuossa mitään, nähdään ja katellaan.

Köyhällä on halvat kyyneleet.

Onko se perkele kännisä, silmät harottaa ja nenä punottaa, ei köyhällä saa olla rahaa alkoholiin!

Kun mies pääsi varastooni hääräämään, tajusin, että olen hankalassa tilanteessa. Tässä menee aikaa, ja luultavasti joudun jälleen ikävään verbaalivääntöön. ”Ai ku kiva tää ja tää, mä oon ihan sun fani”. Joka ikinen taulu oli taas käännettävä nurin. ”Onko sulla toinen varasto jossain?”  >Mitä vittuu?< (litteraatio teinikielen mukainen, lausutaan siis hyvin nopeasti, erityisesti vokaalit lyhenevät äännettäessä). Etten vain ollut piilottanut jotain arvokasta. Siinähän säätää, ajattelin ja yritin aloitella päivän töitäni. Jonkin ajan kuluttua Igor tuli ilmoittamaan, että tämän tästä ottaisin. Kyllä vaan, hän tästä ottaa tämän. Ei käy, sanoin, se on puoliksi varattu, on olemassa asiakas, joka ehkä ostaa sen ihan oikeaan hintaan, en voi antaa sitä noin vaan ilmatteeks. (Mutta pointsit vaan hyvästä valinnasta, teos on keskikokoisesta sarjasta, josta moni asiakas on ollut kiinnostunut. Myin puolet sarjasta heti sen valmistuttua.)

Sitten pääsemme parhaaseen osaan! Mitä paljastuukaan! ”Kuule Maria, miksi sä kirjotit niin negatiivisesti niistä tummista maalauksista. Mä olin viemässä sitä taulua huutokauppaan ja sanoin että kunnon lähtöhinta tuhat euroa pitää olla kun tämä on mun ystävän maalaus. Mutta sitten ne luki sen artikkelin [blogikirjoitus] eikä kukaan halua sitä ostaa.” Onko tässä raivostumisen paikka? Minusta on. Että kappas vaan. Jos mä olen sun ystävä niin oisitko sä ehkä voinut vaikka kertoa mulle, että aiot myydä mun työn huutokaupassa ja niinku minkä takia? No, rahantienuutarkoituksessa tietenkin, ja mitäs tuollaisia mainitsemaan. Mutta meikäläisen naiiviaivoihin ei vain ole ulottunut tällainen ”taide sijoituskohteena” -asenne. Eikä ainakaan mikään ”frenditaide”-luikuribiznes. Mies oli jo vastaamassa raivooni samalla mitalla, minähän olin myynyt hänelle huonon kauppatavaran! Silmänräpäyksessä hän tajusi virheen, ja arvioi parhaaksi peliliikkeeksi lieventelyn. ”No joo, kirjoitus sattui vähän pahaan aikaan kun huutokauppa oli siinä just kolmen päivän päästä. Ethän sä tietenkään voinu sitä tietää.” Mutta kun sitten kävi ilmeiseksi, että ei, en ole antamassa ilmaiseksi uutta 2500 euron työtä paremmaksi myyntiartikkeliksi, niin miten kello kilkattikaan? ”Vittu, se taulu on mun omaisuutta ja mä saan tehdä sillä mitä mä haluan. Tehdään sitten niin että mä tuon sen takas ja sä annat ne huntit mitä mä sulle maksoin.” HAH! Tämä keskustelu loppui tähän, minä totesin. Pelistrategia vaihtui uhkailuksi: ”No, se on sun päätös. Mä laitan sen sitten kaupaksi ilman lähtöhintaa, sullehan se on huonoa mainetta, kun kaikki näkee internetistä. Sun päätös.” Häivy, minä vastasin.

Iternetistä näkyy tällä hetkellä näin:

Kuvakaappaus 3.7.2015, virheellistä tekniikkatietoa ei ole pyynnöstäni huolimatta vielä korjattu.

Teos on ollut huutokaupassa lähtöhinnalla tuhat euroa.Tekniikaksi on taas merkitty "frendini" valehtelun takia öljy. Tällä sivulla näkyy mahdollisuus antaa maalauksesta ennakkotarjous, mutta päivämääriä ei mainita. Numerokoodilla löytyy kyseisen, toteutuneen huutokaupan tiedot. Teos ei ole myytyjen listalla. Merkille pantavaa on, että lähtöhinta on kohtalaisen korkea, kun vertaa yleiseen hintatasoon, samalla lähtöhinnalla on ollu tarjolla esim. Venny Soldan-Brofeldtin nimeämätön maisemamaalaus (öljy), jonka vasarahinnaksikin on tullut juuri tuo tuhat euroa. Kallein myyty taide-esine on Sigrid Schaumanin öljymaalaus  Gård, jonka hinnaksi on tullut 2000 euroa. Lähtöhinta sillä oli ollut vasarahintaa korkeampi, 2500 euroa.

Kyselin näistä kuvioista vähän Hagelstamilta. Nopea sähköpostivastaus kertoi:

”Kyseinen [Maaria Oikarisen] teos on ollut myynnissä kesäkuun kuukausihuutokaupassamme 9.6. - -Teoksen lähtöhintaan en valitettavasti voi ottaa kantaa, sillä en itse ole vastaanottanut työtä, enkä ole luetteloinut sitä. Hinta on todennäköisesti arvioitu linjassa mm. taidegallerioissa maksettuihin, sekä työn kokoon ja näyttävyyteen nähden.

Teoksia ja esineitä voidaan myydä myös lähtöhintaa alemmalla hinnalla, mikäli kohteessa ei ole ns. valvottua hintaa, tai se sallii työn myymisen. Valvottu hinta on myyjän ja meidän välinen sopimus alimmasta mahdollisesta hinnasta.

Teos on sijainnut toimipisteessämme Tehtaankadulla, mutta se tosiaan jäi myymättä. Mikäli se ei tule uudelleen seuraavaan huutokauppaamme elokuussa, on omistaja jo noutanut työn pois.

Ystävällisin terveisin

Johanna Lindfors

Intendentti

Hagelstam & Co"

Täytyy kysäistä Kuukkelilta uudestaan sitten loppukesästä, että missä päin menee Maria Oikarisen öljymaalaus. Jotainhan luikurin on keksittävä.

Igorille terveiset tässä:

Seuraavat kuvatekstit taas on suunnattu  muille lukijoille – ikään kuin loppukevennykseksi.

Tiukoissa farkuissa ei saa kuulemma kyykätä, joku muija oli joutunu sairaalaan! 

Sille tuli joku verenkiertohäiriö tai jotain. Mulle tuli vissiin joku tasapainohäiriö, ku toi toinen lihas kasvo enemmän ku toinen. Voi ei, näkyykö tossa jotain venymäarpiaki, no ne tuli siinä samalla ku se tolleen räjähti! Muuten mä oon kyllä kunnossa enkä aio luopua harrastuksesta. Niinhän ne sanoo, että köyhät kyykkyyn, sopii sillee. Laitan ens kerralla sortsit.

Miks muuten Suomessa ei oo niitä Miss Bum Bum -kisoja? Kyllä mä ainaki kolmanneks tulisin.

(Meinasin vielä kirjottaa tähän että voisitsä X laittaa tän kuun elarit ennakkoon, että mä saan uudet farkut, mutta se ois ollu vähä mautonta. Ja mä luulen että se mun tuolla ylhäällä esitelty rakas tykkää näista farkuista.)

Kenkut kököt

Keskeneräinen (A)

WARNING! Contains unfinished ugly works!

Kaikki tämän postauksen maalaukset ovat kesken. Esitän ne tässä paskuusjärjestyksessä. Alimpana kaikkein kököin.

Minulta kysytään usein ”Mistä tiedät, että maalaus on valmis?” Siihen on ihan selkeitä kriteereitä, mutta tänään lähestyn asiaa toiselta puolelta, eli ”Mistä tiedän, että maalaus EI ole valmis?” Postauksessa esittelemäni maalaukset ovat (minun mittakaavassani) pieniä, (75x150cm). Tämän kokoluokan työ on minulle varsin vaikea maalattava. Tykkään siitä, että kangas on minua isompi, että joudun kurkottelemaan maalatessa ja ponnistelemaan siirtäessäni taulua. Kun kangas on pieni, koen, että tila loppuu kesken, se ei riitä viuhahtaviin, nopeisiin maalauseleisiini. En osaa saakeli sipostella. Kuitenkin olisi rankasti sanoen taiteellinen itsemurha maalata aina jättiteoksia. Ja ihan oikeasti se olisi taloudellinen itsemurha. Koska kliseisesti elääkin täytyy. En kuulu niihin onnekkaisiin, jotka ovat päässeet automaattiseen apurahaputkeen tai sellaiseen myyntiputkeen, että arkitriviaaleista ei tarvitsisi välittää.

Suomalaiset ovat aika arkoja tauluhankinnoissa, ja monella on valmis, jopa sentintarkka ajatus siitä, minkä kokoinen (=pieni) taulun sopii olla. Silloin tällöin onnistun vakuuttamaan tällaisen asiakkaan siitä, että kyllä siihen sohvan ylle mahtuu aika isokin taulu. En tee tätä rahanhimossa myyntityrkytysmielessä. Suuri tai suurehko taulu, jos se on ”se oikea”, on vain kerta kaikkiaan upea elementti kodissa. Todistusaineistoa täällä ja täällä. Joskus kysytään, voisinko tehdä pienemmän version tästä tai tuosta teoksesta. En yleensä voi. En osaa. Koska se ei vain mene niin, että voilà! pienennetään mittakaavaa. Tiedän taiteilijoita, jotka tekevät näin, ja ehkä, jos oikein pinnistelisin, saisin jonkinlaisen minikopion aikaiseksi, mutta tällainen tekeminen ei vain ole minua. Minulle jokainen työ on ainutlaatuinen yksilö, ja jopa pyyntö tehdä saman tapainen pienennetty teos tuntuu hankalalta.

Keskeneräinen (B)

On siis myyntipointti. Mutta ajattelen myös, että silloin tällöin on hyvä haastaa itsensä asiassa kuin asiassa (ehkäpä seuraavaksi oranssi vyö karatessa ja arabian lukutaito!). Niinpä välillä yritän tehdä näitä hillitymmän kokoisia teoksia. On hyvä kokeilla sellaista, mitä ei noin vain osaa, joutua pulaan ja pahaan paikkaan.

Voisi luulla, että ison maalauksen työstäminen vie hyvin kauan aikaa, ja pienemmän sutaisee nopeammin. Ei! Totta joo, että joitakin isoimmista teoksistani olen rakennellut kuukausikaupalla. Mutta pienempien kanssa on niin, että aloitan, turhaudun, annan olla, laitan sivuun, ja tämä toistuu monta monta kertaa. Olen keksivinäni hyvän ratkaisun, ja kohta joudun toteamaan, että eipä niin hyvä ollutkaan. Taas hylkään. Hapuilua voi kestää parikin vuotta. Ehkä, jos minulla olisi valta ja raha, en edes yrittelisi näitä ”helpommin kaupattavia tuotteita”. Mutta koska hynä ei heilu niin hyvin, aina minä sinnikkäästi yrittelen. Ja kun kovasti yrittää, ei voi välttää ajoittaisia onnistumisia.

Jos olisin superprofessionaali imagotarkka, en näyttäisi näitä haparointeja. Mutta jos minulla nyt jokin imago tai ideologia on, niin siihen kuuluu ajatus keskeneräisyyden ja vajavaisuuden kauneudesta. Tämän kirjoituksen maalaukset  C ja D ovat mielessäni ällöjä, mutta niitten on mahdollista kasvaa häikäiseviksi prinsessoiksi. Tai vaihtoehtoisesti niin kunnolla rumiksi ja ilkeiksi, että ne ovat ärhentelevyydessään hienoja teoksia.

Miten sitten analysoisin näitten teosten vikoja?

Katsotaan ylintä duunia (A). Sommittelu on pöhkö. Kaikki ”toiminta” lähtee teoksen keskeltä levittäytyen reunoja kohti. Tämä on mielestäni jotenkin alkeellista ja julistemaista. Näin on vissiin päässyt tapahtumaan, koska pohjan ollessa lattialla maali luonnollisesti hakeutuu kankaan keskikohdan syvänteeseen. Joskus sattuma on hyvä juttu, mutta tämä sattuma on liian ilmeinen ja tylsä. Yritän vähän siirtää painopistettä. Värillisesti tämä työ ei ole kamalan huono, mutta jotain sävyttelyä se kyllä vaatii. Nyt värikirjo koostuu vain lämpimistä sävyistä – lukuunottamasta turkoosia hippusta. Viileillä aksenteilla saisin tähän enemmän syvyyttä. Työ näyttää yllättäen kuvassa vähän paremmalta kuin livenä, mutta hyvä se ei tosiaankaan ole.

(B) Sinivalkoisessa maalauksessa ei välttämättä ole isoa vikaa. Mutta on se jotenkin tylsä. En ole keksinyt, millaisia muita värejä teokseen pitäisi tökätä. Katsotaan, selviänkö tilanteesta pienesti, vai pitääkö mennä ensin nurinkurin ja sitten vasta päästä ratkaisuun. Näissä tilanteissa tapahtuu joskus aivan holtitonta värin tuhlausta, kun pitkän taiston tuloksena käännän koko paletin ympäri – koska en vain osannut muuta.

Keskeneräinen (C)

Tämä pastelli-bastard on tuhnuinen ja hinkattu. Mitä mitä ihmettä olen sössinyt? Tiedättehän, kun muovailuvaha menee harmaanvihreäksi muusiksi lasten mössätessä värit keskenään. Osaa sitä aikuinenkin. Alempien kerrosten värit tunkevat päällimmäisen kerroksen ohuiden emmintävärien läpi.Täytyy löytää puhtaampia, selkeämpiä värejä. Ja jos harrastaa läpikuultavuutta, kerrostusvärien tulee joko sointua tai kontrastoitua tarpeeksi. Sori, nyt minulla on vaikeuksia selittää asiaani suomeksi. Miten määritellään sointuvuus? Eikö se ole katsojan silmässä ja mielessä?
Taiteilija on teoksensa ensimmäinen katsoja ja samalla tärkein kriitikko. Jos tekee parhaansa, ei muuta voi. Ja esimerkiksi tälle teokselle en ole vielä antanut parhaintani, se tarvitsee vielä aikaa ja yhdessäloa.

Keskeneräinen (D)

Onnea vaan jumbosijasta. Mee muualle, en jaksa kattoo sua!

Töherrys D on niin kamala että hävettää! Tuo olevinaan oranssi väri on samea. Meinasin sanoa, että oksettava, mutta olisipa edes sitä. Tässä vaiheessa maalaus on vain inhottava nuhjake. Yäk mitkä roiskeet ja valumat, mikä  ruttokeltainen, likavaalea ja kakkavihreä. Luulen kuitenkin, että kunhan löydän oikeat värit, ja saan sommittelun sopivaksti, tällä työllä on erityishyvät mahdollisuudet muuttua hyväksi maalaukseksi. Kaiken yrittelyn seurauksena kankaalle on muodostunut kiinnostava, röpelöinen pintarakennne (näin muos edellisessä aloitelmassa!), ja sehän ei häviä minnekään, vaikka värit muuttuisivat. Usein on myös niin, että hankalimmista kakaroista lopulta kasvaa parhaita teoksia - niiden kanssa kun joutuu oiken kunnolla jaakaamaan. Nopsaan valmistuva teos taas ei välttämättä ole niin ihmeellinen. Minä toivoisin, että maalaukseni olisivat henkeäsalpaavan upeita – siinä sitä tavoitetta loppuelämäksi.

Tuhma musta!

15/2005

6/2005

24/2005

27/2005

7/2005

Kymmenen vuotta sitten käytin maalauksissani aika paljon tummia sävyjä niin kuin näistä kuvista voi nähdä. Se oli aikaa, jolloin luomisvoima ja maalaamisen vimma murtautui esiin kuolemanvuosien jälkeen. En kuitenkaan itse kokenut maalauksiani mustina enkä varsinkaan synkkinä tai surullisina. Maalasin onnellisen kiivaasti, olin kuin lumottu. "Sinulla taisi olla rankempi vaihe", joku tuntematon katsoja kuitenkin myöhemmin kommentoi nähdessään tämän kauden teoksia. Merkitseekö musta synkkää, rankkaa, surullista? En maalaisi asunnon seiniä mustiksi, koska se pimentäisi ja pienentäisi tilaa, ja minä pidän valosta ja avaruudesta. Mutta tumma maalaus monesti hehkuu omanlaistaan valoa, se voi olla hyvin kiehtova ja innostava.

Sattumoisin juuri eilen näin näyttelyssä tummahkon maalauksen, josta en lainkaan pitänyt. Se ei ollut synkkä eikä rankka, se oli huono. Huonous ei kuitenkaan ollut tumman syytä. Syyllinen oli maalari, joka oli sekoittanut keskenään ruskeaa ja vihreää, hieronut sotkun kankaalle kuivalla pensselillä ja tukahduttanut kaiken valon. Tuo maalaus olisi kuulunut pilalle menneiden teosten näyttelyyn. Sellainen muuten oli juuri! Tarkemmin, näyttelyn nimi oli FAIL - Stage for Abandoned Art. Näyttelyn kuratoi Kuvataideakatemian opiskelija Martins Rozenfelds, joka esitteli projektin näin: 

"FAIL is a collection of art projects that the artists of Helsinki has concidered as a failure and therefore has quit working on them or, if completed, has never introduced them to public. It is organized to give a stage to outcast art and to define what artists themselves concider as a potentially unsuccesful art." Koska taide ei ole Cooperin testi, epäonnistumiselle ei voi määritellä sekunti- tai muuta rajaa. Martins ei myöskään käynyt työhuoneilla rankkaamassa, että tuossapa sulla onkin huono duuni, se me laitetaan. Kukin taiteilija mietti itse, miten haluaa huonon tai hylätyn tai epäonnistuneen tässä yhteydessä määritellä ja esittää.

"Älä käytä mustaa väriä, asiakkaat eivät pidä siitä", muuan galleristi totesi kerran osoittaen mustaa kohtaa tämän postauksen ensimmäisessä maalauksessa. Oli suuren suosion vuosi, jolloin myin maalauksia enemmän kuin ikinä. Mutta tummia teoksia ei saanut laittaa esille. Niinpä halusin tuoda nämä kielletyt työt FAIL-näyttelyyn. Onko musta paha?
EDIT. Koska väärinkäsityksiä on ilmennyt, painotan, että en itse pidä tämän postauksen teoksia ollenkaan epäonnistuneina. Epäkelpo-tuomio on tullut vain ja ainoastaan yhden galleristin suusta; muissa näytteyissä olen esittänyt kaikenlaisilla skaaloilla maalattuja töitä eikä galleristi ole koskaan dissannut teostani värin vuoksi.

P.s. Pahoitteluni, etten ehtinyt esitellä näyttelyä ajallaan, se jotenkin viuhahti niin nopeasti ohi, että en tajunnutkaan.

P.p.s. Olen kiltillä tuulella enkä mainitse huonoa taiteilijaa enkä tuhmaa setää nimeltä, oho, sen verran lipsahti että oli setä eikä täti.

JA AI NIIN! 80 000 raja on mennyt rikki! Kun kirjoitan tätä, mittari näyttää 80 417. Onnea Hekuma, kiitos lukijat!

Magna-Maaria

Luulevat olevansa puutarhatonttuja

Olin tänään päänä, suu neljäntenä jalkana. Valokuvasin ja listasin duuneja, puhuin englantia videohaastattelussa, söin lounaan Kipsarissa, hain kultaa, hopeaa, valkoista ja helmiäisipinkkiä Kynä & Paperista, Royal-suklaata M-kaupasta ja kahvia design-kaupasta, joka on lisäksi yhtä aikaa posti ja euron pahvikahvipaikka – ja maalasin. Tämä kaikki kompaktisti Arabia-keskuksessa. Iltapäivällä menin yliopistolle kuuntelemaan Rami Saaren luentoa aiheesta runouden kääntäminen ja siinä tarvittava (mm.) lingvistinen tietotaito. Rami palautti heprean viimeiset tehtävät, sain 96 ja 94/100. Oon hyvä. Luennon jälkeen menin Unisportiin zumbaan ja zumban jälkeen saunaan. Sitten kävin kaupassa ostamassa sitruunavissyä, tonnikalaa, rahkaa, pakasteherneitä, maitoa, jugurttia ja banaaneja, ja naudan 17% jauhelihaa -30%. Joo, en ostanut tuoreita vihanneksia, vaikka terveellisesti täytyy, mutta niitä ei kannata ostaa Alepasta, ostin eilen Lidlistä. ”Moi. Terve. Pakasteelle pientä pussia? Joo, kiitos. Neljätoista yhdeksänkymmentä. Kuittia? Emmätartte, kiitos. Mooi. Moi.”

Kahdentoista ällän avioliitto

Kuusplussa

Tiedättehän, kun naistenlehdessä julkkikset antavat päivälleen kouluarvosanan. Päiväni oli tosi kiva, sain jutella taiteesta ja oppia kielitieteestä, tempoa reggaetonia ja fiilistellä discoa. Ajattelin antaa 9+. Olisin antanut enemmänkin, mutta nukuin yön vähän huonosti – heräsin jostain syystä himmailemaan yhden aikoihin, mitä siinä voi tehdä, kun ei nukuta, vaikka väsyttää – ja aika ajoin päivän mittaan unihiekka kutitti silmiä. Toinen miinus oli, että aamulla kriiseilin, koska verbit olivat hukassa. Siis luulin kadottaneeni nivaskan huolella väkertämiäni sanalappuja. Olin kasannut verbit omaan nippuunsa, koska niitä täytyy harjoitella ihan erikseen, taivutella persoonissa, maskuliinissa ja feminiinissä, sekä aikamuodoissa, joita hepreassa on kolme: preesens, imperfekti ja futuuri. Kriiseiltyäni huomasin, että olin sittenkin sekoittanut verbit substantiivien ja adjektiivien – ja mitä näitä nyt on adverbejä ja kaikkia – sekaan. Eksyinköhän jotenkin jostain aiheesta, sori, mikä oli aihe?

Se päivän kouluarvosana. Ilta pilasi. My ass. Sanonko 7. Ei, 6+. Eteisen lattialla odotti inhottava kirje ”erityisasiantuntijalta.” Uudestaan my ass. ”Taiteen edistämiskeskus on käsitellyt hakemuksenne vuodelle 2015 --- eikä ole voinut myöntää hakemaanne apurahaa. --- Päätös perustuu Eräistä kuvataiteen tekijöille suoritettavista apurahoista annetuun lakiin (115/1997) ja siihen sovelletaan valtionavustuslakia (688/2001), ei kuitenkaan lain 34 §:ää ---” My ass vielä kerran. En tosin tiedä, miksi mun peba on negatiivinen ilmaus! Mulla on hyvä peba. Kuka tietää? Ehkä siksi, että se on lyhennys ilmauksesta ”Kiss my ass” ja juuri siitä on kyse, että Taiteen edistämiskeskus ei halua pussailla pebaani, kerta en nyt vaan kuulu pussailtavien joukkoon tälläkään penteleen kerralla.

Lubenter approbatur -työkalut

Paska taiteilija?

Turhauttavaa, suivaannuttavaa. Ymmärrän niitä, jotka luovuttavat. Eräs ystäväni on tapetoinut työhuoneen vessan ei-kirjeillä, niitä tosiaan riitti ainakin melkein lattiasta kattoon. Ei ein ein ein ein ja ein jälkeen hän lakkasi hakemasta. Nykyään (toivottavasti vain toistaiseksi) hän ei enää edes maalaa. Paitsi jos on varmat massit tulossa, muotokuva tai muu tilaustyö. Mihin jäivät ne hienot, kummalliset, hätkähdyttävät ja raadollisenkin koskettavat teokset, joita hän ennen synnytti? Näinkö rahan ja tunnustuksen puute lannistaa lahjakkaimmankin?

Kaikki eivät osaa maalata muotokuvia, en minäkään. Osaisin ehkä piirtää, mutta minulle kävi aikanaan niin, että kun piti maalata mallin naama väreillä, kuva lähti hajoilemaan, väri vei, enkä pystynyt pitäytymään yksityiskohdissa. Sama tapahtui maisemassa, joka lähti pelkistymään värikentiksi. Mutta minusta olisi hirmu surullista maalata vain sitä, mitä joku pyytää. En ole taiteilija ollakseni yrittäjä tai asiakaspalvelija. Mutta kyllä sitä massia jostain pitäisi saada, kun tili hupenee, huoli kasvaa. Onneksi välillä kohtaan ihmisiä, jotka haluavat ostaa maalauksiani, isojakin, ja silloin huoli väistyy muutamaksi kuukaudeksi.

Mmm. Apurahan saamattomuus tarkoittaa, että et saa apurahaa. Mutta siihen voi myös tulkita merkityksen ”olet paska taiteilija eikä sinua siksi kannata tukea, muut ovat sinua parempia, niillä on paremmat CV:t ja ja sisällöt ja työsuunnitelmat.” Kertokaa, mikä on abstraktin taiteen sisältö! Maalaan maalauksia, mitä siihen täytyy runoilla? Jokaisen ei-kirjeen jälkeen on palauduttava paskuus-ajatuksesta. Ja oltava lannistumatta. En ole paska. Olen hyvä. Olen minä. Olen tärkeä. Ja sinä olet sinä, tärkeä. Ihan sama mitä kukavaanmuka sanoo. 

Ruotsalainen kirahvi arvelee olevansa Arizonassa

Ja nyt pääsemme varsinaisesti otsikon aiheeseen. Mikä on tarina sen takana? Se menee näin: Silloin kauan sitten, kun olin viisas tai ainakin viisasteleva abiturientti, kävi niin, että ruotsin yo-kokeen kuuntelu meni ”huonosti”. Päättelin, että saan ruotsista ”vain” magnan. Pettymys oli suuri ja karvas. Ansaitsin häväistyksen. Niinpä kirjoitin huoneeni oveen suurin kirjaimin ”Här bor Magna-Maaria”. Muistaakseni siinä oli vielä ruskealle voimapaperille kirjoitettu sättimisjulistus, jonka saattaisin jopa löytää silloisen päiväkirjani välistä, mutta ei toinna. Kyllä voi nuori nainen olla tyhmä.

Mikä sä luulet olevas?

Kaikista ällistäni on varmaan ollut minulle lopulta enemmän harmia kuin iloa. (No, väkisin tietty hyvä opintomenestys korreloi sen kanssa, että osaa opiskella, mikä on monessa tarpeellinen valmius, ja onhan sellainen yleissivistyskin olemassa, mitä lukion oppisisällöt kyllä kartuttavat.) Yliopistoon mentiin pääsykokeella. Samoin taidekouluun. Kapakkaravintola Majakan kesäduunin sai se, jolla oli keskinkertaiset peruskoulupaperit, yhtä vähän työkokemusta. Ajattelivat varmaan että näinköhän tuollainen älläneiti osaa edes pöytiä pyyhkiä. Tiedä sitten, kävikö sen isi siellä istumassa enemmän kuin meidän isi. 

Kenkä, joka luulee olevansa jänis

Lähipiirissäni oli pitkään tyyppi, jolla oli tapana kysyä: ”Mikä sä oikeen luulet olevas?” Kysymys saattoi tulla ihan missä tahansa tilanteessa liittymättä siihen, mitä olin tehnyt tai sanonut, ja joka kerta se hämmensi minut täysin. Vastasin, että ihminen. Ihan kuten sinäkin. Kuvittelin, että olisin jollain nätillä puheella saanut hänet ymmärtämään. Mutta ei se niin mene. Ei hän halunnut ymmärtää, hän halusi lytätä. Tyyppi oli saanut asenteen äidinmaidossa, ja hänet oli kasvatettu ylistämisen ja alistamisen vuorometodilla. Vaikken äitiä monta kertaa tavannut, muistan useaan keskusteluun ujuttautuneen pistävän:”Mikä sekin luulee olevansa?” Mitä tuollainen kysymys pitää sisällään?Se iskee kasvoille mitätöintinä ja halveksuntana. Mutta luulen, että kysymyksen ydin onkin pelkoa, alemmuudentoa sekä kateutta. 40-vuotiaan toki soisi irtautuneen myrkyttäjä-äidistä ja hoksanneen asenteensa haitallisuuden. Toivottavasti viideskymmenes on tuonut vähän viisautta. Meillä kaikilla olisi niin paljon mukavampaa, jos jokainen osaisi arvostaa itseään ja muita.

Ja nyt kuulkaas näitten ankarien pohdintojen jälkeen chillaan paskaks. (Olen niin odottanut että saisin käyttää tätä teinisanontaa!) Ilmauksen merkitys on 'chillata niin, että on paskana chillaamisesta'. 

Huora!

Tunnustan pahan pinnallisen. Ajattelin kaupallisesti. Miten optimoida myynti? Kävin mielessäni läpi kaikkien aikojen suosituimmat maalaukseni ja kehittelin supertuotetta. Onko suosituilla yhteisiä piirteitä?

Kuulen usein kommentin: ”Ihanat värit”. Värikästä siis olla pitää. Tummia töitä ei osteta paljon. ”Älä laita mustaa”, torui galleristisetä ja oli kaupallisuuskannalta oikeassa (ja elämän kannalta täysin väärässä, mutta nyt piti ajatella bisnestä). Valkoiset, tai hyvin vaaleat työni ovat menneet hyvin kaupaksi, samoin keltaisista on aina tykätty kovasti. Olisin niin halunnut tuon, moni totesi ensi minuutilla ostetusta Joutsenet-maalauksesta Hekuma-näyttelyssä. Loisto, joka vastikään viimein löysi kodin, oli ollut vuosien varrella varattuna varmaan kymmenen kertaa, mutta se oli sitten aina 10 cm liian iso tai 500€ liian kallis. ”Eikö sulla olis mitään samanlaista, mutta pienempää?” Montakohan kertaa olen kuullut tämän kysymyksen? Myyntimielessä kannattaisi siis tehdä ”sohvatauluja”, sopiva koko olisi monen mielestä noin 100x150cm, tai sekin voi tuntua isolta, eli sitten vaikka 70x100cm. Miten paha asia olisi tällainen täsmäreseptimaalaaminen?

2000-luvun alussa taidekentällä oltiin hyvin kurttuotsaisia. Taide ei saanut olla kaunista, eikä sitä saanut myydä. Muuten oli huora. Oikea taide oli suppeaa taidepiiriä varten, tavallisen yleisön suosima ja ostama taide oli ilmiselvästi paskataidetta. Jos taideteos ostettiin museoon tai kokoelmaan, se oli ok ja toi rispektiä. Mutta kovin paljon ei saanut kuitenkaan tienata, sillä oikea taiteilija oli köyhyysrajalla elävä omistautuja, joka ei mammonasta piitannut. Joku taisi olla niinkin cooli että kieltäytyi isosta palkinnosta, koska palkinnon myöntäjä oli väärä. Ja yksi yritti elää kokonaan ilman ruokaa, valoenergialla.

Muistan, miten keväällä 2000 ihmettelin Hannu Castrénin tekstiä Ilkka Lammin näyttelyluettelossa. Tekstin lähtökohtana oli oletus, että kauneus on pannassa ja nyt hei kuulkaa kyllä kaunis voi olla ihan ok ja hyvää taidetta. Paitsi kauneuden ja hyvän myynnin takia, Ilkan taidetta dissattiin, koska se oli ”vanhanaikaista”. En tiedä, onko tämä tarina totta, mutta olen useammasta suusta kuullut, että Kuvataideakatemian valintaraati olisi kouluun pyrkijöitä seuloessaan kaavaillut Ilkan kohdalla: ”tehdään siitä abstraktikko”. No eivät omahyväiset onnistuneet. Minusta Ilkan parhaissa töissä abstrakti hiiliviivasto yhdistyy todella kauniisti, taitavasti ja omintakeisesti ihmisfiguuriin. Ihminen oli Ilkan ensisijainen kiinnostuksen kohde, eritoten nainen. Ilkka rakasti ja kunnioitti naisia yli kaiken – pikkuisen pelkäsikin – ja halusi tutkailla naisen olemusta ja sielua.

Ystävääni P:tä on huoriteltu. Hän maalaa ihmisfiguureja, ja on myös päässyt maalaamaan hyvän rahan virallisia muotokuvia – eli on siis saanut työstään korvausta eikä pelkkää miinusta niin kuin usein on laita. Oli P:n avajaisilta vuonna 2008, ja taulujen kylkeen oli ilmaantunut kivasti punaisia palloja. Silti taiteilija oli hieman synkkämielinen, sillä hän jännitti tulevia kritiikkejä ja pelkäsi huorakorttia. Sanoin että ei se haittaa, jos on huora, kunhan on kallis huora. Näkökulman vaihdos kohotti seurueen tunnelmaa, kilisteltiin ja naurettiin huoranaurua.

Huorakorttia ei kuitenkaan enää käytetä. En ole ainakaan kuullut. Homma on kovasti muuttunut. Taiteilijasta on tullut yrittäjä, labeli ja brändi. Nyt oikea taiteilija tienaa isot massipussit, vain luuserit ruinaavat pikkuhiluja kuten apurahoja. Isot palkinnot ovat jees, niistä saa kansainvälistäkin feimiä.

Vielä Ilkkaan palatakseni, tätä nykyä pensseleitä heiluttelee vähintään tusina matkijoita enkä nyt puhu väärennöksistä, vaikka niitäkin tehtaillaan. Tarkoitan taiteilijoita, jotka kopioivat toisen teoksista idean/aiheen ja tekniikan (sikäli kuin taidot riittävät), usein myös värimaailmaa ja sommitteluperiaatteita. No, kukaan ei tietenkään voi olla uniikki, vaikutteet kiertävät ja teemat toistuvat, niin maailma pyörii. Mutta osaisin nimetä monta tunnistettava tapausta, kuten kuka tahansa nykytaidetta seuraava. Ehkä kaikki eivät matki tietoisesti, mutta olen varma että moni matkii, olen nähnyt muutaman oikein härskin yritelmän. Eikös varas ole pahempi kuin huora?

Mutta kuinkas tämä minun markkinastrategiani sitten? Itseään kai saa kopioida? Taiteen historiassa on vallan tavallista, että taiteilija tekee useita versioita samasta aiheesta tai palaa vuosien päästä vanhaan työhönsä, ja tulkitsee sen uudelleen. Muotokuvien kohdalla tehdään usein niin, että taiteilija maalaa sen viralliselta taholta tilatun rinnalla toisen kuvan, jonka malli saa kotiseinälleen. Mutta sitten on sellaisia pahoja sanoja kuin tehtailu ja suoltaminen. Nounou. Sellaiselta pitäisi välttyä. Mutta kävele siinä nuoralla sitten, kun elääkin pitää.

Päädyin lopulta aika selkeään linjaukseen. Rehellisyys. Siihen kiteytyy työni haaste, ilo ja etiikka. Yrittämällä yritin maalata kolme ”markkinamaalausta”. Ensimmäisestä tuli hyvä. Ei maailman paras, mutta hyvä, sellainen jonka voi lähettää maailmalle. Raikas, kiva. Muistuttaa erästä toista teosta, mutta ei ole sama. Toisesta tuli valheellinen. Joku saattaisi jopa haluta ostaa sen, mutta minä en halua myydä. Teoksella ei ole sielua, se vaatii vielä aikaa ja työtä, ehkä suurenkin muutoksen. Sitten se kolmas markkinawannabe. Maalaus on vasta heräämässä, antaa heräillä rauhassa. Jutellaan. Ei valehdella.

Paljonko paljastaa?

Uutukainen mietinnässä

On mennyt tovi, etten ole postannut tänne mitään. Olen miettinyt paljastelukysymystä. Ja nyt heti ihan vasiten asetin sanani vähän provosti niin, että kaikenlaisia tulkintoja voi tehdä. No niin, tykkään välillä vähän tökkäistä. En ole viime aikoina ehtinyt/jaksanut/viitsinyt/uskaltanut käydä työhuoneella. Kerronko, vai olenko kertomatta miksi? No kerron.

Kun kuollut heräsi

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin jääkaapin oveen: ”Räjäytetään yliopisto”. Olin suomen kielen pääaineopiskelija hyvässä vauhdissa graduun ryhtymässä. Mutta tuli maalaaminen. Rakas rakas maalaaminen, joka oli ollut kuollut monta vuotta, hiipi takaisin, kiihdytti, roihahti ja otti. Se oli ihmeistä ihanin minulle, joka olin luullut etten enää ikinä kykene maalaamaan.

Vuonna 2000 elämäni oli järkkynyt sijoiltaan, kun I kuoli. I, jonka kanssa katsoimme auringonlaskua, I, joka kysyi: jos nyt maalaisit, maalaisitko myös kuuset? En, minä sanoin, maalaisin vain taivaan. I olisi maalannut kuuset. Se oli viimeinen ilta.

Tuli kauheita vuosia. Hyppään nyt kuin niitä ei olisi. Sillä on vuosi 2004 ja minä maalaan. Se on tärkeää ja täysin ehdotonta, se ottaa ja antaa kaiken. Hiiteen yliopisto! (Sen verran selitän, että kesällä 2002 olin alkanut opiskella ja kirjoittaa, sekin oli ihme, sillä pahimmassa jamassa en osannut edes lukea. Pelkäsin, että syvään masennukseeni yritetty sähköhoito oli tuhonnut jotain aivoissani, vienyt muistini ja älykkyyteni. Onneksi näin ei ollut. Opiskelu tuotti iloa, samoin kriitikon ja toimittajan hommat, mutta koko ajan kaipasin suurinta rakkauttani, maalaamista.)

Olen värissä, maalaan kaikki hukatut vuodet, lähes yötäpäivää maalaan. Sukellan äärettömään, kirjoittamattomaan, osaan uida siinä, löydän aarteita. Näin uin monta vuotta, ja niin on hyvä.

Toinen tulokas

Niin vahvasti omistauduin. Pidin maalaamisesta kiinni aina ja koko ajan. Ehkä taustalla oli pelko, että jos yhtään hellitän, maalaus saattaa taas kadota. Nyt uskon, että maalaaminen on ja pysyy, että me kuulumme toisillemme eikä maalaus hylkää minua, vaikka en ihan joka hetki olisi sen kanssa.

Never say never – Paluu Fabianinkadulle

Viime syksy oli vaikeaa aikaa. Rahaa ei tullut mistään. Annoin työhuoneen vuokralle. Aloin ahdistua ja miettiä ahdinkoa jatkuvasti. Mitä jos tämä onkin tätä nyt loppuelämä? Kukaan ei enää halua maalauksiani, olen out. Sekin setä, joka yhtenä vuonna myi seinät tyhjiksi näyttelystäni, sanoi puhelimessa ”kiitos ei ja hyvää jatkoa”. Olinko alkanut maalata vääränlaisia töitä? Olinko kenties kirjoittanut vääriä mielipiteitä? Nyt pitäisi mennä oikeisiin töihin. Mihin? Kun ei ole  ”kunnon” ammattia.

Sitten muistin, että on olemassa yliopisto, ja keskeneräinen maisterin tutkinto, jonka saattaisin saada suoritettua kohtuullisella vaivalla kohtuullisessa ajassa, jos unohtaisin perfektionismin. Aloin selvitellä asioita. Selvisi, että Alma Mater ottaisi minut avosylin vastaan. Selvitin lisää, aivan kamalasti oli selvitettävää, mutta sain selville. Tammikuun puolivälissä istuin suomen kielen syventävän kieliopin kurssilla, ja siitä se lähti.

Olen iloinen, että tein tällaisen päätöksen. Olen iloinen jopa siitä syksyn ahdingosta, koska muuten en olisi keksinyt opiskeluajatusta. Tykkään opiskelusta, siitä miten se haastaa ja virkistää ajattelua. Opiskelu kuitenkin syö valtavasti aikaa ja energiaa, niinpä maalaaminen on ollut vähän tauolla. On vaikeaa mennä maalaamaan, jos on muita asioita kesken. Maalaamista ei voi tunkea kahden tunnin rakoon.

Katotaanko tänne mun meikkipussiin?

Blogin rajat

Yliopistopaljastaminen ei tietenkään ole mitään kohupaljastelua. Kyse on enemmän siitä, mitkä asiat kuuluvat blogin piiriin. Kielitieteen opiskelu ei ihan elimellisesti liity maalaamiseen. Vaikka voi se liittyäkin. Taidan väittää että se liittyy. Väitän. Esimerkiksi siksi, että puhun töissä maalausten kanssa useammallakin kielellä. Ja maalaaminen sinällään on kielistä paras.

Näistäkö mun piti tänään kirjottaa?

Seuraan itse monenlaisia blogeja, mm. Karkkipäivä-meikkiblogia, jota pitää fiksu ja mukava Sanni. Sanni kirjoittaa myös matkajuttuja, joissa on usein upeita kuvia. Karppiruokaohjeet eivät niin nappaa ja tissiliivijutun kohdalla olin hetken että no hei haloo, mutta sitten ajattelin, että onhan tämä kaikkia naisia koskettava aihe. ”Minulla on paksut sääret” -juttu herätti monissa lukijoissa närää, huoltakin, nainen on niin hoikka pikkiriikkinen, mitä se selittää, onko sillä syömishäiriö? Mutta tässäkin, kun bloggari jakoi (monen mielestä aiheettoman ja harhaisenkin) huolensa, hän nosti vahvalla tavalla esiin aikamme hurjat ulkonäkövaatimukset ja -paineet.

Alaston kriitikko mainitsee jallut ja röökit, ja aikanaan hän kertoi vakavasta sairaudestaan raadollisen realistisesti suunnilleen kaiken mahdollisen. Ai niin! Kerran tapasin tämän herra Paddingtonin, joka siihen aikaan oli Taide-lehden päätoimittaja, haikailemassa tekemättä jäänyttä graduaan. Oli perjantai-iltapäivä, ja olin viemässä juttuja Punavuoren toimitukseen (tämä tapahtui tosiaan niin vanhaan aikaan, että jutut vietiin disketillä!). Itämainen musiikki soi ja melankolistunteellinen Nalle (se ei tykkää yhtään tästä synonyyminimestä, ok, seuraavan kerran sanon sitten Mesikämmen, saappaaksi en sentään sano, että annetaan Kontion olla) tilitti keskenjääneistä opinnoistaan. Kun työ oli työllistänyt, papereita ei tarvittu, mutta tällaiset asiat voivat tosiaan jäädä vähän kaihertamaan. Monesti myös tutut muistuttavat että mikset sinä ja olisihan tuota kannattanut... Äitiä en nyt edes mainitse.

Hekuma on maalarin blogi ja tulee sellaisena pysymään. Mutta välillä voin puhua muistakin minua kiinnostavista/ koskettavista aiheista tai vähän höpsötellä – onhan höpsöilykin silloin tällöin tarpeen ja tärkeää.

Sori kun tässä on näin vähän kenkiä. Leopardi Friis&Co, vihreä Minna Parikka

Älä nyt vaan

Monesti kirjoitan Wordiin luonnoksia blogipostauksia varten. Joskus luonnoksesta tulee postaus, joskus ei tule. Viimeksi jätin yhden taidebisnesjutun julkaisematta. Ehkä vielä muokkailen, ja julkaisen sen. Ehken. Aihe on vähän niin kuin kielletty. Hys hys, antaa galleristien riistää rauhassa, ei saa kannella, antaa ”asiantuntijoiden” olla typeryksiä, hys hys, pitää varoa. Ei välttämättä kannata ottaa sellaista riskiä, että joutuu pannaan. Piiri pieni pyörii, ja tuhmat tyrkätään ulos.

Siihen aikaan, kun kirjoitin Taide-lehteen, olin monesti tuhma. ”Haukuin” kollegoja. Siitä tuli joskus varsin aggressiivista palautetta. Kriitikko ei olisi saanut yhtään kritisoida. Ja minä sentään pääsin vähällä. Olen kuullut, että tappouhkauksiakin on puhelimeen huudeltu ja turpaan anto nyt tietenkin on sellainen ihan pikku miesjuttu.

Bisneksistä vielä sellainen asia, että jos hehkutan ”jess, myin kaksi maalausta”, joku luulee, että olen yhtäkkiä upporikas, lottovoittaja perkele, sellainen tauluhan maksaa galleriassa monta tonnia. Joo, ja työhuone maksaa 500 kuussa ja tonnilla saa kaksi pussia värejä, jotka eivät edes kovin kauan kestä (ja kuiskaan: se galleristin riistoprovisio on hillitön). Sitten on ne samat menot kuin tavallisilla ihmisillä. Mutta nyt kannattaa kadehtia, koska oikeasti myin kolme.

Ja hyvänen aika! Imago! Taiteilijan kuuluisi ehkä tiukantarkasti miettiä julkisuuskuvaansa, ja eritoten sitä, mikä myy. Ei saa mitä sattuu kirjoitella, täytyy brändäytyä. Ollako viileän asiallinen jakkupukunainen vai kannattaisiko kuitenkin olla pikkuisen räväkkä daideilijapersoona vai oikein outo raikuliriekuli? Jos kertoisin, kuinka mokasin kännissä? Ei sitä kaikkein pahinta, mutta jonkun kivasti viihdyttävän? Voisin paljastaa, että minulla oli yhteen aikaan kahdeksan poikaystävää. (No ei ollut, mutta yhdellä kollegalla oli, tai ainakin aika monta, nuorena ja ujona se ei osannut sanoa ihailijoille ei.) Vai esiintyisinkö oikein muodikkaana, jos näyttäisin, että olen sisustuksen ja pukeutumisen tyylitaituri? Taulut markkinoituisivat siinä sivussa. Esittelisinkö kenkiäni vähän enemmän? Voi hitsi, miksi minä sen mummomaisen virkkausmaton näytin? Avajaismeikki ei näkynyt kunnolla kuvissa! Ja helvettiäkö tuossa äsken kirjoitin olleeni köyhä, luuserina pitävät.

Bipon kanssa

Ostin eilen korvakorut ja kynsilakkaa. Sain käydä Stockmannilla, koska piiitkästä aikaa sain palkkaa. Niin, sain palkkaa, niin kuin monet saavat ihan kerran kuussa! Olin aiemmin päättänyt, että jos saan hieman isomman rahan jostakin, sallin itselleni pienen ostoksen. Mutta nämä ostokset tehtyäni poistuin tavaratalosta pikaisesti, en saanut käydä ylemmissä kerroksissa. Kengät ja alusvaatteet ovat vaarallisia asioita. Aleksanterinkatu on vaarallinen. Silmät pitää panna kiinni Zion kohdalla. Mikonkadulle ei missään nimessä saa poiketa eikä Galleria Esplanadiin todellakaan, tai Minna Parikkaan saati Wolfordille, hui kauhistus (ja nyt hei tuli niin paljon mainosta että lähettäkää tänne niitä kenkiä ja kaikkia)! Näin se vain on. Minimania saattaa pyörähtää käyntiin yksistä korkokengistä ja viuh viuh kohta juoksen kaupasta toiseen niin nopeasti, että järki jää jälkeen ja äkkiä sitä ollaan ihan kunnon maniassa.

Sanoinko mä että ostin yhden -en niin sanonukaan. 4 pientä ja halpaa vaan. Korallinenvärinen ei päässyt kuvaan, se on niin tavis. (Otin kyllä jtn 20 erilaista kuvaa, kauhee valita niistä).

Ja nyt ollaan sellaisessa aiheessa, jota jakaessa tunnen olevani aika alaston. Koska minulla on häiriö, olen jonkun mielestä kokoaikapsyko, ihan vialla päästäni. Koska käytän säännöllistä lääkitystä, olen toisen mielestä addikti. Vissiin diabeetikkokin on, ja epileptikko, se syö samoja tabuja kuin minä. Oletteko muuten katsoneet Isänmaan puolesta -sarjaa? Voisi olla kiva valistusjuttu, kun päähenkilö on bipo. Mutta kyllä korpeaa, kun sillä on koko ajan hullunkiilto silmissä, ja sitten vielä annetaan ymmärtää, että lääkkeitä napataan päänviirauskohtauksessa kädet täristen äkkiä kourallinen. Oikeasti lääkkeitä otetaan tarkka määrä tarkkoina kellonaikoina. Juuri tällaisten väärien streotypioiden takia olen päättänyt olla julkibipo. Ja siellä lukijapuolellakin on ihan kohtalainen määrä bipoja – joidenkin arvioiden mukaan keskimääräinen esiintyvyys väestössä olisi yhden prosentin luokkaa. Eli jos Hekumassa on 1500 käyntiä kuussa, 15 kertaa klikkaaja on ollut bipo. (Veikkaan kyllä, että prosentti moninkertainen, koska lukijoistani moni on taidealalla, bipojen suosikkiammateissa.) 

Ihana kun näitäkin saa erivärisinä.

Bipo ei lähde lääkkeillä eikä terapioilla – vaikka molemmista on paljon hyötyä. Hyvät elämäntavat auttavat pysymään kunnossa, mutta sairausjakson uhka on aina olemassa.  Kevään alussa pelotti jonkin verran, että mitä jos opiskelut katkeavat sairastumiseen; jos mania vie keskittymiskyvyn ja alkaa riepotella kummiin kiireisiin tai jos masennus ei päästäkään sängystä ylös ovesta ulos. Tämänkään takia en kertonut opiskelun aloittamisesta blogissa. Olisin tuntenut itseni todella epäonnistuneeksi. Toki olisin myös voinut alun alkaen ajatella pessimistisesti, että hullu ajatus, kaikki menee kuitenkin pilalle, turha yrittää. Yleensä kannattaa yrittää.

Päivän runo:

Natr. valproas et acid.

valproic. respond,

natr. valproas 300 mg,

color (E171), constit. q.s.

Tabletit nieltävä kokonaisina.

Tabletterna bör sväljas hela.

Muuan tuttava sanoi kerran kauniisti, että maalaukseni koskettavat, koska minä olen juuri minä, kaikkine kokemuksineni. (Mutta huom. minun suustani ei koskaan tulla kuulemaan, että päivääkään en vaihtaisi pois tai että kärsimys jalostaa.) Vaikka bipo on hankala ja tuskallinenkin asia, se voi olla myös voimavara. Olen tänään terve, virkeä ja kuplivan iloinen. Osaisinko olla yhtä vahvasti onnellinen ilman bipoa?

Ja nyt tämä bipo lähtee työhuoneelle ihanaan maalimaahan keskustelemaan uusien alkujen kanssa. Ajattelin sanoa niille hepreaksi moi: Shalom!

Ei ku tässä on tää koralli vielä.