Tuula Väyrysen Satasen sukusalaisuus (2025) on maadoittava matka  muuttoliikkeen ja metsojen sävyttämään Kainuuseen. Teos seuraa neljän sisaruksen, Salmen, Tarjan, Raijan ja Paulin, elämää eläkeiän kynnyksellä. Näennäisen tyyntä oloa horjuttaa tutun kyläläisen, Oskarin, aavistus kadonneesta biologisesta isästä. Merkit johtavat sisarusten menehtyneen Otto-isän jäljille, josta avautuu selvitys muistin fragmentaarisuutta ja elämän vääjäämättömyyttä pohtivaan tarinaan. Salaisuuksien tasainen selviäminen ja synty raahaa lukijan teoksen loppuun saakka. 

Teos jakautuu neljään osioon, jotka täyttyvät toinen toistaan vilpittömämmistä lukujen nimistä mm. Pauli avautui, Harmaa ooppeli hurahti pihaan, Loppuratkaisu ja Raijan kokemus. Samainen tenho jatkuu läpi teoksen. Kerronta yhdistelee tajunnanvirtaa ja dialogia fokalisaation vaihdellessa henkilöhahmojen välillä.  

Sukulaisuutta selvittävä DNA-testi on pelkkä sytytyspala liekin roihahtaessa sisarusten sekä Oskarin elämänkokemusten jännitteisyyden kautta. Henkilöhahmojen eriävät lapsuudenkokemusten juuristo hapertuu isää koskevien mahdollisten skenaarioiden kehkeytyessä selvitystyön äärelle. Kysymykset itsestä ja läheisistä teroittuvat salaisuutta ratkoessa. Sukellus sisarusten isän sota-ajan kantakorttiin sekä rakkauskirjeisiin avaa niin ikään uusia poimuja. Lopulta keskeisin savotta rakentuu huomion menneen ja nykyhetken tunnistamattomuudesta. Pinnan alta paljastuu tukahdutettua jännitettä ja läpikäymättättömiä asioita, joita sisarukset setvivät vuorollaan. Missä kulkee yksityisen ja julkisen raja läheisimpien ihmisten kanssa? 

Fokalisaation vaihdokset eivät rakenna olennaisesti uniikkeja henkilöhahmoja, vaan tekevät kertojan kommentoinnista monitahoisempaa. Pauli lähestyy tapahtumia maanläheisen korpiduunarin näkökulmasta, Salme ylpeydentuntoisen opettajan, Tarja valppaan toimittajan ja Raija eksistentialismin kautta. Isänsä identiteettiä selvittävä Oskari kuvastaa juurettomuuden kokemusta, joka on aiheuttanut täyttymystä etsivän loven minuuteen. Henkilöhahmoista rakentuu lukijalle ennalta-arvattavan yksioikoisia päätelmiä. Tajunnanvirtaosuudet keskittyvät lähinnä tökkimään tylppäpäisellä klapilla nykyajan motkotuksia: 

“Ei, ei tämä ollut enää palveluyhteiskunta. Tämä oli itsepalveluyhteiskunta niille, jotka osasivat hoitaa hommansa.” s. 16  

“Nyky-yhteiskunta uhrasi ihmistä kiireen, kerskakulutuksen, ahneuden, pörssisuhdanteiden ja kaikinpuolisen tutkimisen ja mittaamisen alttarille. Se esti ennemmin kuin auttoi tätä löytämään sitä, mikä ehkä olisi kuitenkin kaikista tärkeintä: hiljentyminen, rukous, pyhyyden läsnäolo ja sen tuoma terapeuttinen mielenrauha. Rauhan kellot hukkuivat liian usein kaupunkien meluun ja hurinaan.” s. 267 

Teoksen kiehtovinta antia on kurkistus sukupolvien väliseen kuiluun ja elämään Kainuun pirteissä. Vaikka kommentoinnin terä on useimmiten teroittamaton, henkilöhahmojen havuntuoksuinen ajatustyö on silti syvä ja harras kumarrus kotimaiselle korpikirjallisuudelle. Mielenjuoksu on sitkeää ja kelluu reilusti pinnalla. Taustalla paistaa ymmärrettävä huoli tulevasta, erityisesti Suomen maakuntien tilasta.  

“Nyt hän tajusi, kuinka saman kulttuuriperinnön jälkiä he muistelivat. Aika siivoaa ylimääräiset esteet ja rajat ilmiöiden väliltä ja näyttää, mikä on millekin sukupolvelle oleellista. Siksikö hän arvosti enemmän asioiden juurisyitä pohtivia ihmisiä kuin vain tässä hetkessä liitäjien keveyttä. Siksikö, että hän näki samalla heissä sokeutta hektisyyden keskellä? Keskittymättömyys, asiasta toiseen hyppelehtimine, johti epäoleellisten seikkojen korostamiseen.” s. 120  

Teoksen kieli on suurimmilta osin yllätyksetöntä, ajatus on tärkein. Enemmän olisi voinut odottaa työuransa suomen kielen opettajana tehneeltä Väyryseltä. Dialogi tuntuu ajoittain kömpelöltä ja kankealta. Vuorosanat päättävät johtolauseet tekevät keskustelusta herrahakkarainen tasoa. Usean puhujan dialogissa keskustelun selkeyttäminen on toki lukijaystävällisttä, mutta kääntöpuolena on riski kädestäpitävään tekstiin. 

“-Vanhat lapsuuspolut ovat umpeutuneet, kunpa näkisi vielä vanhoja leikkikavereita, Salme huokaisi.  
-Viihdyn kaupungissa, mutta mukava välillä palata kotomaisemiin kuin pääskynen tutun räystään alle, Tarja pohdiskeli. 
-Matka kaupunkiin tuntui nuorena tosi pitkältä. Se tarkoittaa ennemminkin mielenmatkaa, kosketuksia ulkomaailmaan, selviytymistä eri oloissa, Salme filosofoi.  
-Kuitenkin jokaisella sukupolvella on omat taistelunsa, vaikkakin erilaiset, Tarja sanoi takaisin.  
-Jos kaupunkiin muutto oli hämmentävää aikanaan, niin oli se tämä syrjäkylille paluukin, Salme sulki renkaan. 
-Tilastot suurista ikäluokista hahmottavat vain erään ajanjakson puitteita. Tarinat ovat oikeaa sisältöä. Jokaisella on omansa, mutta kai on tiettyjä yhtäläisyyksiäkiin, Salme upposi teoriaansa.” s. 256 

Kertomuksen loppupuolella lukijalle luodaan arvaamaton käänne, kun Salme ja Tarja kuulevat uutisen mökin lähisuolta löytyneistä kottikärryistä, jotka yhdistetään juhannuksen tienoille kadonneeseen mieheen. Lopun dramaturgista nousukiitoa kaavaillaan tyypillisellä kuollut ruumis lähistöllä -tempulla. Lopulta koko tapahtuma jää kuitenkin kummallisen vähälle huomiolle ja keskustelu kohdistuu lähinnä lähialueen huumeveikkoihin:  

“Kyllä ruumis varmaan enne pitkää löydetään, jos se on täällä jossain. Tuntuu vain iljettävältä, että huumelonkerot ujuttautuvat nykyään pahaisimpiin sivukyliin. Ennen luultiin jopa, että kaikki paha on ulkopuolella, Salme jatkoi juttuaan ja otti lisää juotavaa.” s. 209  

Satasen sukusalaisuus on tasaisen turvallista proosaa, jonka sivuilla tuoksuu tervahauta ja siikakeitto. Kolmesataasivuisen tekstin sanoman olisi saanut sointumaan myös sataa sivua vähemmällä taikka maakuntalehden yleisönosastokirjoituksissa. Kolmesataa sivua vanhaa kainuulaista kerrontaa on kuitenkin TikTok-töhnän ajassa poliittinen teko. 

Onni Maunula 

Riina Paasonen: Joki joen alla
Romaani, 222 s.
Docendo, 2026

Kolmekymppinen Julia matkustaa isoäitinsä Elisabetin kotitilalle seuranaan nykyinen poikaystävä Jan ja ex-poikaystävä Elias. Sekä talossa, että Julian ihmissuhteissa kaikki ei ole kunnossa. Ahdistavan hikisinä kesäpäivinä eristyksissä muusta maailmasta jännitteet kasvavat pikkuhiljaa. Riina Paasosen toisinkoinen Joki joen alla käsittelee monimutkaisia ihmissuhteita, valtaa, rakkautta ja menneisyyden jälkeensä jättämiä taakkoja. 

“- Teillä on mutkikas kuvio tässä. Te tiedätte sen.  
Eliaksen hartiat lysähtivät. Hän oli astellut tilanteeseen vailla viheliäitä ajatuksia ja tullut ikävällä tavalla yllätetyksi. Minusta oli merkittävää, että hän oli ylittänyt itsensä lähtemällä kotiseudulleen. Me emme olleet rikkoneet rajaa sillä tavoin kuin Elisabet antoi ymmärtää. Vai olimmeko sittenkin?” (s. 74–75) 

Teos keskittyy vahvasti päähenkilön näkökulmaan ja kulkee hänen kauttaan menneisyydestä nykyisyyteen, hänen ajatuksiinsa ja elämänfilosofiaansa. Julia on ristiriitainen hahmo, jota on hankala ymmärtää, vaikka lukija pääseekin käsiksi hänen ajatuksiinsa ja muistoihinsa. Hän vaikuttaa elävän jatkuvassa tyytymättömyyden tilassa. Hän sekä kaipaa kumppaniltaan läheisyyttä ja päättäväisyyttä että vihaa liiallista huolenpitoa. 

Muistoissa palataan Julian lapsuuteen ja nuoruuteen, keskittyen erityisesti hankalaan isäsuhteeseen sekä päättyneen parisuhteen eri vaiheisiin. Toistuva menneiden muistelu luo hahmolle syvyyttä, kompleksisuutta ja historiaa, mutta muistojen löyhät yhteydet nykyisiin tapahtumiin tekevät kokonaisuudesta myös hieman rikkonaisen. Sisäisyydestään huolimatta romaanin kerronta ei ole tajunnanvirtamaista, vaan Julian ajatukset jaetaan napakoina, välillä keskeneräiseltäkin vaikuttavina virkkeinä. Teoksen kerronta ja Paasosen vahva omaäänisyys kuuluvatkin sen suurimpiin vahvuuksiin. 

“Miehet olivat meidän sukumme ongelma. He olivat palapelin yksitoikkoista taivasta. Joko he tekivät asioita, joita oli vaikea antaa anteeksi, tai heidän tekonsa jäivät mitättömiksi.” (s. 17) 

Julian rakastajat asettuvat samankaltaisiin kategorioihin. Jan on hyväntuulinen ja käytännöllinen, mutta Julia ei itsekään ole aivan varma, miksi he ovat yhdessä ja Eliaksen läsnäolo saa suhteen rakoilemaan nopeasti. Elias puolestaan on hiljainen ja ailahtelevainen. Heidän suhteensa aikana hän usein havitteli kontrollia haastamalla riitaa tai käyttäytyi kylmästi. Heillä oli kuitenkin myös vahva yhteys, joka edelleen vetää Juliaa puoleensa. 

“Jätin tahallani huomaamatta asioita, joista kasaantui ongelmia. Mieleeni ei tullut kyseenalaistaa Eliaksen käyttäytymistä. Jos tuntee rakkautta, on valmis ymmärtämään. Sillä tavoin olin valmis huiputtamaan itseäni. Sallin Eliaksen mielenliikkeet. Ne tuntuivat turvallisilta. Minä tarvitsin hänen ankaruuttaan.” (s. 26) 

Joki joen alla on tunnelmansa puolesta täydellistä kesälukemista, joskaan ei aivan tyypillisellä tavalla. Sen sijaan, että se muistuttaisi kesän hyvistä puolista, se kuljettaa lukijan suoraan paahtaviin kesäpäiviin, joina nihkeää ulkoilmaa ei pääse hetkeksikään pakoon.  

“Lämpö oli aamusta saakka ollut painostavaa. Jaloittelu muutamien metrien päähän kirvoitti taipeistani hikipisaroita, vaikka aurinko sinnitteli yhä pilvien takana.” (s. 127) 

Sama ahdistava tunnelma peilautuu myös Julian ja Eliaksen suhteessa. Eliaksen ajatuksia ja käytöstä on vaikea tulkita, mikä jättää epävarman olon niin lukijalle kuin päähenkilöllekin. Tunnelma on vahvasti läsnä myös miljöön kautta. Syrjäinen, historiaa kumiseva suomaalle rakennettu maatila kesän kuumimpina päivinä on täydellinen näyttämö tälle ihmissuhdedraamalle. Teos onkin kuin nykyajan goottilainen romaani, jossa suvun vanha talo on kuin oma hahmonsa. Kysymykset siitä kummitteleeko talossa ja öisin nähdyt kummalliset unet kasvattavat mystissyyttä entisestään. Teoksen jännitteisyys tekee lukukokemuksesta nautinnollisen. Romaani ei paljasta kerralla liikaa vaan pitää pienin vihjein ja hienovaraisin keinoin lukijan mielenkiinnon yllä.

“Olin talolle vanha seuralainen. Me tunsimme toisemme unohtamatta kohteliasta läheisyyttä, jolla se nyt houkutteli minua istumaan nojatuoliinsa ja ottamaan syliini Elisabethin virkkuutyön. Minulla ei ollut mitään syytä pelätä eikä unohtaa yhteisiä muistojamme. Yhdestäkään huoneesta en tulisi löytämään salaa pakattu matkalaukkua. Päinvastoin minulla oli tunne, ettei talo ollut valmis hyvästelemään minua.” (s. 87) 

Jännitteinen tunnelma pysyy yllä läpi teoksen. Puolivälin jälkeen aloin kuitenkin pohtia, johtavatko pahaenteiset puheet talon hengistä tai toistuvat epämääräiset ihmissuhdedialogit lopulta yhtään minnekään, vai lässähtääkö tunnelma vailla tyydyttävää huippua. Onnekseni Paasonen kuljettaa juonen rohkeasti mielenkiitoisille urille, onnistuen yllättämään ainakin tämän lukijan. Pölyn laskeuduttua teoksen teho kuitenkin himmenee enkä ole aivan varma, mitä lopputulemasta tulisi ajatella. Teoksen tarkoituksena ei selvästi olekaan antaa selviä vastauksia vaan se tarjoaa mahdollisuuksia erilaisille tulkinnoille. Vaarana kuitenkin on, että sen sijaan, että teoksen arvoitukset jäisivät kutkuttamaan lukijaa, kaiken epämääräisyys saakin lukijan ainoastaan turhaantumaan.

En usko, että Joki joen alla on romaani kaikkien makuun. Hidas psykologinen ihmissuhdedraama, jonka osapuolet eivät ole erityisen miellyttäviä, ja joka jättää paljon tulkinnanvaraiseksi, tuskin sopii kaikille Vahva tunnelmanluominen ja kiinnostava kirjailijanääni voittivat kuitenkin minut puolelleni ja uskon, että teokselle löytyy myös muita faneja. Teos käsittelee Raija Siekkiselle tuttuja aiheita: epämääräisiä ihmissuhteita, joita puidaan suljetussa, hieman yliluonnolliselta vaikuttavassa ympäristössä, joka on vahvasti yhteydessä menneisyyteen. Uskon, että Paasosen teos voisi tarjota jotain esimerkiksi hänen lukijoilleen.

Lotta Lehesvirta

Anna Harju: Sydänveri
Poliisiromaani, 375 sivua 
Tammi, 2026 

Anna Harjun toisinkoinen Taro Auramo -sarjaa jatkava Sydänveri on kiihkeän koukuttava suupala Suomen suvesta. Harjun huolellisesti rakennetut henkilöhahmot ja näennäisesti toisiinsa liittymättömät juonenpätkät punoutuvat kiinnostavasti yhteen Tampereelle sijoittuvassa poliisiromaanissa. Romaanin keskiössä ovat rikoskonstaapeli Taro Auramo sekä jääkiekkolegenda Ilari ”Liru” Lieskan kuolemantapauksen tutkinta. Taro ryhtyy innokkaasti tutkimaan tapausta, mutta erimielisyydet ylikomisario Hirvosen kanssa johtavat siihen, että Taro siirretään tutkinnasta sivuun tutkimaan Tampereen rajalta löytyneen pikkupojan tapausta. Taro ei kuitenkaan voi päästää Lieskan tutkinnasta irti, vaan jatkaa tutkintaa kollegoidensa selän takana. Monimutkainen juoni punoutuu helteisessä kaupungissa kahden tutkinnan ja Taron nuoruudenystävän Eveliinan ympärille. Harju rakentaa romaaniin jännitettä pienillä eleillä ja yksityiskohdilla tyylilajilleen uskollisesti. 

” – Mihin te keskitytte Lieskan tutkinnassa? Männistö otti vesipullostaan pitkän huikan. Kyseleminen alkoi jo käydä hermoille. Työn ja vapaa-ajan välille piti vetää tarkka raja, ja nyt myös Taro vaikutti olevan sen tarpeessa. – Miksi se sua niin paljon kiinnostaa? Kyllä sä tiedät, miten nämä jutut menee. Meillä on monta tutkintalinjaa auki.” s. 70 

Hyvälle rikosromaanille tunnuspiirteisesti Harjun rakentama juoni on monitahoinen sekä monimutkainen ja se ratkeaa tyydyttävästi romaanin lopussa. Koukuttavuus ja jännite kasaantuvat sekä kantavat tarinan loppuun saakka. Romaanin rikosvyyhti kokonaisuudessaan ei tunnu maallikosta uskottavalta, mutta toisaalta poliisiromaanissa sen täytyykin olla epätyypillinen tai tietyllä tavalla epäuskottava pitääkseen lukijan otteessaan loppuun asti. Romaanissa hypätään luontevasti juonenpätkästä toiseen eikä yhtäkään juonen osasta jätetä roikkumaan liian pitkäksi aikaa. Toisaalta myös osa tutkintaan liittyvistä hypoteeseista osoittautuu hedelmättömiksi tai hölmöiksi, mikä tekee rikostutkinnasta todentuntuista.  

Päähenkilö Taro on työlleen omistautunut ja siten osoittautuu tyypilliseksi poliisiromaanin päähenkilöksi. Haasteita tuottaa erityisesti työn ja vapaa-ajan erottaminen sekä tunteiden hallinta. Kuitenkaan Taro ei tunnu päähenkilönä kliseiseltä tai nuhjuiselta. Romaanissa Taron tunteiden hallintaa vaikeuttaa etenkin Eveliinan ilmestyminen kesäkuiseen Pispalaan. Eveliina herättää Tarossa syrjään työnnettyjä nuoruusmuistoja sekä nuoruusmuistojen myötä nousevia vaikeita tunteita. Vaikeat tunteet ja niiden puiminen eivät kuitenkaan tunnu päälle liimatulta, vaan solahtavat osaksi Taron henkilön kehitystä sekä tuovat Tarosta esiin erilaisia puolia. Eveliinan mukana romaaniin saadaan myös romantiikkaa, jonka jännite kantaa tarinan läpi vaivattomasti.  

Taron lisäksi muutkin henkilöt sekä henkilöiden väliset suhteet on mietitty huolella. Taron ja ylikomisario Hirvosen välillä on kitkaa, jonka juurisyitä Tarokaan ei aivan ymmärrä. Taron auktoriteettiongelma ei kuitenkaan erityisesti paranna kaksikon välejä, mikä on ymmärrettävää, kun kyse on poliisisaseman toimivuudesta. Taron työkavereiden Tiina Männistön, Kauri Kuurmäen ja uuden teknisen rikospaikkatutkijan Parvaneh Amin eli Amin keskinäiset suhteet tekevät myös romaanista uskottavan sekä viihdyttävän.  

Harju ei karta romaanissa yhteiskunnallisia aiheita tai huomioita, mutta tuo niitä tarinaan pieninä suupaloina, jotka on helppo niellä. Yksityiskohtien avulla romaani kytketään nykyaikaan ja miljööseen kiinnostavasti ilman, että romaani sortuu liian usein kliseisiin tai itsensä toistamiseen. Esimerkiksi teos suhtautuu kriittisesti hyvinvoinnin maksimoimiseen liittyviin bisneksiin ja huijauksiin. Romaanissa myös sivutaan koronarokkoteisiin liittyneitä salaliittoteorioita sekä rokottamattomuutta osana tarinan kulkua. Toisaalta monet yhteiskunnalliset vireet jäävät lopulta taustalle eikä sivulauseessa nousevia huomioita yhteiskunnasta käsitellä kovinkaan syvällisesti. Toisaalta taas Harju käsittelee romaanin kautta Alzheimerin tautia sekä sen lähiomaisille aiheuttamaa kärsimystä hienovireisesti. Alzheimer käsittely ei kenties ole tuore tai uusi ilmiö, mutta se linkittää tarinaa nykyaikaan toimivasti samoin kuin muutkin yhteiskunnallisten aiheiden suupalat, joita Harju teoksessaan tarjoilee.  

Harju luo kohtauksiin jännitettä ja tunnelmaa taitavasti. Eri näkökulmat ja kertojat luovat vaihtelua kerrontaan sekä avaavat henkilöiden suhteita toisiinsa. Romaanissa hyödynnetään myös Tampereen miljöitä tunnelmien luomisessa. Harju sommittelee tapahtumat kiinnostavasti Tampereen eri ympäristöihin, ja paikkavalinnat tukevat tarinaa sekä tekevät siitä uskottavamman. Romaanin tavasta kuvata Tampereen maisemia kuvastuu kirjailijan kotiseuturakkaus kuitenkaan häiritsemättä tarinan jänniteitä tai uskottavuutta. Ennemminkin romaanin vahvuus on miljööntuntemuksessa ja tapahtumapaikkojen täsmällisessä hyödyntämisessä.  

”Hetkeä ennen kuin kaupunki heräsi, Taro Auramo oli jo juoksemassa Pyhäjärven rannassa. Kesäkuun kuivattama hiekka rahisi lenkkareiden alla. Kauempana pari aamu-uimaria rikkoi veden peilipinnan ja suli osaksi maisemaa. Ilmassa oli jotain, mikä kertoi lämpötilan kohoavan myös tänään poikkeuksellisen korkeaksi.” s. 7 

Romaanin kieli on mukaansatempaavaa ja monipuolista. Dialogit ovat luontevia ja vievät tarinaa eteenpäin. Kieli on tarkasti mietittyä eikä romaaniin muodostu niin sanottua tyhjäkäyntiä. Myöskään murteellisuutta ei ole unohdettu tarkasti maantieteellisesti sijoitetussa romaanissa saati sitten paikalliskulttuuriin kuuluvia ilmiöitä kuten jääkiekkokulttuuria tai torikahveja. Kielellinen kokonaisuus on ehyt ja luonteva.  

”– Meirän tunteet on aitoja. Eikä rahalla ole niin väliä. Jonkun tämäkin kaikki täytyy lopulta periä, kun minusta aika jättää, äite sanoo käsiään levitellen. – Rikhart haluaa asua täälä, pitää huolta tästä paikasta ja meistä. Siitä tehrään virallista.” s. 243 

Kokonaisuutena Harjun romaani on viihdyttävä ja mukaansatempaava eli kaiken kaikkiaan toimivaa kesälukemista sekä kokeneille rikoskirjallisuuden ystäville että ensi kertaa poliisiromaaniin tarttuville. Romaani on hyvin yllätyksellinen ja siispä kritiikissä täytyy pysyä hyvin yleisellä tasolla, jotta lukija pääsee kokemaan saman kuin kritiikin kirjoittaja. 

Inna Ylijoki 

Kristiina Saha: Kriitikko
Romaani, 313 s.
Otava, 2026

Kristiina Sahan toisinkoinen Kriitikko (2026) yhdistää havaintoja vanhentumisesta ja kirjallisuuspiirien uusiutumisesta räväkän kirjallisuuskriitikon näkökulmasta. Nimetön minäkertoja ei tee kompromisseja ja anteeksipyytelemättä viilettää menemään omalla tavallaan hällä väliä siitä, että lapsetkin osoittavat jo niin sanottua huolta äitinsä iästä. Kotimainen kirjallisuus on kriisissä ja hän on päättänyt omin päin pelastaa sen ja saada nuoretkin taas lukemaan, aloittamalla hänen parikymppisestä kotiapulaisestaan. Muiden on vain yksinkertaisesti väistyttävä hänen tieltään. He saavat rauhassa vanhentua ja raihnautua, mutta hänellä on parempaakin tekemistä.

Kertojahahmon pään sisällä on mielenkiintoista olla ja hänen yrityksensä pitää nuoruudestaan kiinni lähenee groteskia parhaalla tavalla. Hän ei suostu sisäistämään sanoja ‘käyttäydy ikäiseksesi’ missään osaa elämässään, ja tämä johtaa tilanteisiin, joissa epäuskoinen lukija ei voi muuta kuin kauhistua ja huvittua. Vaikka Sahan protagonisti onkin karikatyyrimäisesti liioitellun pakkomielteinen ulkonäöstään ja ajoittain suuruudenhullukin, löytyy hänestä myös ripaus samaistuttavuutta. Ajoittain. Ahdistus vanhenemisesta ja muutoksesta ovat yleisiä, mutta moni ei ehkä kuitenkaan menisi niin pitkälle, että sijoittaisi elämänsäästöjään kryoniikkaan.

“Muistaminen ja muisteleminen ovat yliarvostettuja tapahtumia. Eläimet eivät hukkaa aikaa sellaiseen turhuuteen.  
Tarvitsemme enemmän unohdusta maailmaan, muistajia ja muistuttajia on tarpeeksi.  
Esimerkiksi kivun unohtaminen on tärkein taito, jonka avulla pystymme jatkamaan eteenpäin. Se tuo elämään jatkuvuutta. Kuka nainen suostuisi enää synnyttämään, jollei unohtaisi kokemiaan tuskia? Kuka potilas menisi hampaanpoistoon vapaaehtoisesti yhden kovakouraisen ronkkimisen jälkeen? Kuka runoilija kirjoittaisi seuraavan teoksen lyttäyksen jälkeen? 
Minua on moitittu asenteeni takia, mutta muisti ei ole aina ystävä. Siihen ei kannata luottaa. Unohtaminen sen sijaan on lahja ja siunaus.” s. 40–41 

Koska teoksen keskiössä on elämää nähnyt kirjallisuuskriitikko, sivutaan siinä luonnollisesti myös nykyajan kirjallisuuskenttää ja siihen liittyvää todellisuutta. Kertojalle lapataan arvosteltavaksi romantiikkaa ja self-help keittokirjoja, joista mieluusti saisi sanoa vain kivoja asioita, jottei yhteistyökumppaneiden myynti kärsisi. Samalla toimituksessa ramppaa untuvikkoja, jotka eivät ymmärrä päätä eikä häntää todellisesta laatukirjallisuudesta. Missä ovat aikamme suuret kirjailijat ja ajattelijat? Amatöörikriitikkona ja kirjallisuuden opiskelijana aiheet luonnollisesti kiehtovat, mutta keskustelusta voi kiinnostua . Romaanissa ei ole varsinaisesti juonta, joka seuraisi tiettyä punaista lankaa alusta loppuun, mutta hahmokeskeinen kerronta mahdollistaa fokaalihahmon intiimin tutkimuksen ja antaa kokonaiskuvan tämän elämänkaaresta ja hänen uskomuksistaan. Päähahmon psyykeen avautuminen onkin yksi mielenkiintoisimpia osia teoksessa, ja lukija saa itse päättää, kuinka uskottavana kertojaa pitää.

“Ikä on perspektiiviharha. Ei mielipide, uskonasia, sosiaalinen konstruktio tai ainakaan pelkkä numero. Jos se olisi pelkkä numero kuten numeroita oli peräkkäin vaikka setäni kränäävässä mitassa, kukaan ei pitäisi meteliä. Joku kaamea kysymys vanhenemisen takana piilottelee, mutta kukaan ei ole löytänyt vastausta. Aion onnistua mahdottomassa. Olen pioneeri, visionääri, maestro.” s. 154 

Sivutessaan aiheitaan satiirisen humoristisesta vinkkelistä Kriitikko saa lukijansa pohtimaan myös omaa suhdettaan ikääntymiseen ja maailman muutokseen. Mielestäni romaani on onnistunut kuvaus siitä, kuinka vahvoja tunteita nämä kyseiset aiheet voivatkin ihmisessä herättää. Nyky-yhteiskunnassa vanhenemisen merkkejä tulisi välttää kaikin mahdollisin keinoin, ja tietyn iän saavuttaessaan etenkin naisten tulisi astua syrjään ja näkymättömiin, koska eivät enää edusta käsitystä viehättävyydestä nuoruutta palvovan massan silmissä. Se näkyy niin mainoksissa kuin sosiaalisessa mediassa, jopa kadullakin kävellessä. Tämän elämänkatsomuksen kertojahahmo on sisäistänyt äärimmäisyyksiinsä.

Ikääntymisen pelon markkinat ovat tuottoisammat kuin koskaan ja tuloksena on joukko ihmisiä, jotka ovat valmiita testaamaan mitä tahansa voidetta tai menemään jopa plastiikkakirurgin veitsen alle saavuttaakseen edes muutaman vuoden nuoruutta lisää. Mikään näistä teoista ei kyllä ole itsessään moraalisesti vääriä, mutta jos päätökset tulevat ulkoisesta paineesta, eivätkä omasta aidosta tahdosta parantaa elämänlaatuaan itseään varten, on aika kysyä: milloin mennään liian pitkälle? Vaikka ikä tosiaan on vain numero ja ihmisten tulisi saada olla vapaita ilmaisemaan itseään vapaasti tästä numerosta välittämättä, liittyy tähän myös kysymys siitä mitä asioita yhteiskunnassa arvostamme. Ovatko harmaat hiukset ja rypyt kasvoilla huono vaihtokauppa kokemuksesta ja viisaudesta, joita ikä tuo? Kuolevaisuus on tauti, jonka monien on vaikea hyväksyä olevan parannusta vailla, mutta näin se vain on. Kukaan ei selviä elämästä hengissä.

Fanny Marttila

Sonja Karlsson: Jumalattomat
Romaani, 270 s.
Kosmos, 2026

Sonja Karlssonin Jumalattomat seuraa nuorten aikuisten taivalta pohjoishelsinkiläiseltä yläasteelta musiikkibisneksen ytimeen. Teoksen kertojapäähenkilö, alkoholisoituneen yksinhuoltajaisän poika Daniel tutustuu seiskaluokalla rikkaaseen ja valovoimaiseen Aavaan. He ajelehtivat parhaina ystävinä yläasteen bändikerhon ja Morrisseyn Flow-festivaalikeikan kautta opiskelemaan välinpitämättömyyttä herättäviä asioita ja toteuttamaan nuoruuttaan helsinkiläisille keikkapaikoille, missä solmitaan yhteyksiä skeneen.  

“Seisoin Loosen röökipaikan nurkassa, siinä oven takana oikealla lähellä tolppaa, missä ennen aidassa oli reikä, josta pääsi tunkemaan talon sisäpihan puolelle. Väkimäärästä päätellen kellon täytyi lähestyä kolmea, aamuyön parhaat tunnit. Minulla oli mustat uimashortsit valmiina jalassa, pilkun jälkeen käveltäisiin suoraan Hietsuun uimaan. Siellä vesi on aina viileämpää, voi istua matalassa rantavedessä ja upottaa korvansa mereen – tulee täysin hiljaista.  
Aava oli humalassa ja työnsi parhaillaan parinkympin seteliä jonkun Sampon kaverin käteen. Hän tavoitti katseeni ja kohotti kulmaansa. Pudistin päätäni. Kaikki tuntui jo riittävän utuiselta. Sampo hyräili Pulpin Common Peoplea ja sytytti tupakan.” (92.) 

Kun Aava saa levityssopimuksen, hän vetää hypemaninsä Danielin mukanaan musiikkibisnekseen. Alkaa päättymätön eteneminen kohti aina vain parempaa asemaa, hyödyllisempiä kontakteja ja suurempaa rahasäkkiä: 

“’Mitä mieltä sä olit tosta?’ Aava kysyi. 
‘Mistä?’ kysyin yhä katse liimautuneena televisioon. Joku iski juuri moukarin keittiön ja olohuoneen väliseen seinään. 
‘No siitä tuottajasta.’ 
‘Ai. Kusipää se on, mutta hyödyllinen kontakti.’ Rakennuspöly leijaili lattialle kerääntyvästä rojukasasta ja sisustussuunnittelija selitti kameralle, miten jo yhden seinän kaataminen saattoi avartaa koko asunnon fiilistä. 
‘Ootko tosissas?’ 
‘Mitä? Onhan se hirvee tyyppi, mutta sen kautta voi aueta taas uusia mahdollisuuksia.’ 
‘Tää ei oo mikään videopeli, tajuutko? Se, että juttelet kerran jollekin ei avaa mitään etene uralla -sidequestia.’ 
‘Nimenomaan avaa.’” (125.) 

Jumalattomat on herkullisen näköinen esine, sen kannen mehevät hedelmät tekee mieli syödä. Tässä tapauksessa kirja kannattaa tuomita kannen perusteella, sillä kyseessä on nimenomaan ahmittava teos. Poikkeuksellinen mukaansatempaavuus onkin Jumalattomien keskeisin ansio: en muista hetkeen lukeneeni täyspitkää romaania alusta loppuun yhden päivän aikana. Jumalattomat kuitenkin liimasi minut ääreensä niin, etten malttanut mennä nukkumaan tietämättä, miten teos loppuu – siitäkin huolimatta, että se alkaa välähdyksellä tulevaisuudesta, joka jättää varsin vähän sijaa arvailuille Danielin elämän suunnasta. Mielestäni on ihailtavaa, miten teoksen poikkeuksellisen vahva imu ja deterministinen kerrontarakenne toteutuvat samanaikaisesti, toisiaan latistamatta.  

Oman sukupolveni ihmisiä ei vielä ole kauheasti ehditty kuvata kaunokirjallisuudessa, ja minua ilahdutti hahmojen arkitodellisuuden samaistuttavuus: tuntuu käsittämättömältä, etten ole tätä ennen millään taiteenalalla törmännyt nuoria aikuisia käsittelevään teokseen, joka olisi tajunnut sijoittaa kohtauksen Kaivopihan Unicafehen. Ovelaa! Toisaalta spesifi suhtautuminen helsinkiläiszillenniaalien kantapaikkoihin – kuten myös teoksessa jatkuvasti vilisevät biisiviittaukset – synnyttää vaikutelman, että lukijan pitäisikin tuntea ne, mikä simuloi kiinnostavalla tavalla Jumalattomissa tematisoituvan kulttuuripääoman haalimisen.  

Hahmojen sisäinen maailma ei kuitenkaan resonoi samalla tavalla, koska Daniel ja Aava tuntuvat karikatyyrimäisiltä. Ryysyistä rikkauksiin ponnistaja, joka väärinkäyttää skenemiehen asemaansa viinanhuuruisilla jatkoilla, ei ole kovin vivahteikas hahmo. Sama pätee hemmoteltuun ja lahjakkaaseen naisdiivaan, jonka perusolemus tiivistyy teoksen edetessä pakonomaiseen tarpeeseen sortaa muita diktaattorin elkein. Päähenkilöiden kokema loputon haluaminen, joka ei varsinaisesti kohdistu mihinkään selvärajaiseen, on kyllä tuttua, ja Daniel ja Aava ovatkin tiivistymiä sellaisesta ahneuden ja sisäisen tyhjyyden ajasta, jonka moni tunnistanee ympäriltään mutta ei mielellään itsestään.  

“Hautasin kasvot käsiini ja yritin miettiä, kuinkahan moni niistä toimiston ärsyttävän äänekkäistä turvallisen tilan meuhkaajista oli ollut todistamassa tilannetta.  
Olimme jutelleet pöydässä läheisesti, kyllä, mutta se tuskin oli näyttänyt järin epäilyttävältä. Nurkkapöytä oli ollut syrjässä ja hämärässä, siinä tungoksessa ja juhlahumussa kovinkaan moni ei varmasti ollut kiinnittänyt meihin mitään huomiota. Sitä paitsi siinä vaiheessa iltaa suurin osa oli ollut varmaankin jo niin kännissä, ettei mitenkään olisi kyennyt keskittymään muuhun kuin omaan napaansa ja siihen, mihin vessaan seuraavaksi ahtauduttaisiin jakamaan viivoja älypuhelimen näytölle.” (9.) 

“Ja kun asiat menivät pieleen, vika yleensä löytyi jostain aivan muualta kuin hänestä: hänen vanhemmistaan, minusta, yhteiskunnan rakenteista, miehistä, muiden typeryydestä tai empatian puutteesta, hänen promoottoristaan, Samposta tai toisena laulunkirjoituskumppanina toimivasta tuottajasta, kerran Mark Zuckerbergista (Aava oli unohtanut Facebook-salasanansa). Kun hänen toinen singlensä oli lyhyen suosionsa jälkeen alkanut pudota listoilla, oli Aavan mukaan syynä ollut se, etteivät suomalaiset ymmärtäneet paremman popin päälle vaan mieluummin tyytyivät kuuntelemaan samaa mollivoittoista iskelmää, joka oli tuttua ja turvallista (mutta hänen mukaansa tavattoman tylsää).” (187.)  

Kiinnostavaa Jumalattomissa on se, että vaikka teos havainnoi musiikkibisnestä ja levy-yhtiömaailmaa erittäin spesifisti ja tarkkanäköisesti, sen kuvaama merkityksettömyys yleistyy monelle muullekin alalle: 

“Sitä kukaan ei kerro, että vakavasti otettavissa aikuisten työpaikoissa lähes koko työnkuva koostuu pelkästä sähköpostien lähettämisestä ja toimimattomista Excel-kaavoista, joita kukaan ei oikeastaan osaa eikä halua korjata, sillä taulukot eivät kiinnosta ketään (ja ne, joita kiinnostavat, eivät päädy tällaisiin työpaikkoihin).” (235.) 

Tämä kääntyy sekä ansioksi että puutteeksi. Yhtäältä teoksen teemat tuntuvat erityisen vereviltä, koska ne laajenevat koskemaan musiikkialaa laajempaa materialismilla paikattavaa vieraantuneisuutta ja tyhjyyden tunnetta. Toisaalta nämä teemat ovat niin valtavan suuria ja yleisluontoisen ilmeisiä, ettei niistä juuri näiden onnettomien nuorten aikuisten kautta tulla sanoneeksi mitään uutta – eikä ehkä ole tarkoituskaan! Jumalattomien helvetin piireistä koostuva rakenne mukailee Danten Jumalaista näytelmää, eikä keneltäkään näin ollen varmasti unohdu, että on sitä hillittömyyden synneistä ennenkin maksettu kovaa hintaa. Mielestäni teos haluaa lukijan tuntevan, että ajattomia ja universaaleja teemoja tarkastellaan kauppatavaraksi muuttuneen siisteyden modernilla twistillä.  

Ahdistavan tunnereaktion herättämisessä Jumalattomien kyyninen maailmankuva kyllä onnistuu, ja epämukava tunnelma palasi leijumaan ylleni vielä muutamia päiviä teoksen lukemisen jälkeen. Yhdistäessään vangitsevan lukukokemuksen ja kurjien ihmisraunioiden päivittelemisen teoksen tunnemaisema lähenee jännällä tavalla tosi-tv:tä, jonka kuvaamaa alhoa rakastamme kai siksi, ettei se uskottavuudestaan huolimatta ole omaa.  

Ella Martikainen 

Laura Finskan toisinkoinen Haittaako jos hengitän (2026) on romaani kirjoittamisesta ja mitä kaikkea elämä sen mukana on. Romaanin päähenkilö, Hatšepsut, on kirjailija, joka haluaa provosoida ja olla kaikkea muuta kuin nordic noir. Hänelle kirjoittaminen on itsestään selvää paloa, joka sanelee elämän rytmin. Kunnianhimosta kumpuava menestyminen ei kuitenkaan pysty täyttämään toivetta omasta lapsesta ja suru siitä seuraa kaikkialle. Romaanin kerronnasta voi löytää autofiktion piirteitä, mutta romaani luo fiktiivisen kertojahahmon.

Hatšepsut pukeutuu kirkkaisiin väreihin eikä pelkää olla ärsyttävä. Teoksen ensimmäinen luku piirtää kuvaa salongissa asuvasta ylhäisestä ja hänen alistuvasta avomiehestään Mopista. Hatšepsutin silmiinpistävä nimi on sama kuin Antiikin Egyptiä aikoinaan johtaneella naisfaaraolla. Romaanin Hatšepsut kirjoittaa virnuillaakseen huonon romaanin, jolla voittaa Finlandia-palkinnon ja jakaa haastattelussa tuomioita kirjallisuuden nykytilasta:

”Kato kun keskivertolukijaan vetoaa sellainen keinotekoisesti luotu juonivetoisuus ja yksinkertainen koruton kieli. Mitä aristoteelisempaa tarinankuljetusta ja tönkömpiä lauseita, sen parempi.” s.13 

Tuoreena kotimaisten uutuuksien kriitikkona ymmärrän, mistä kirjailija Hatšepsut puhuu, mutta väite on jälleen yksinkertaistettu provosoinnin vuoksi. Lukijana kadehdin tätä itsevarmuutta. Samalla se näyttäytyy yhtä keinotekoisena kuin juonivetoisuus. Näkökulma on kuitenkin kiinnostava. Jään jännittämään, kestääkö lasipalatsi. Teosta pidemmälle lukiessa ensimmäisen luvun merkitys muuttuu jonkinlaiseksi manifestoinniksi. 

”Hatšepsut tietää rakastuneensa mieheen juuri siksi, että tämä on sairaalloisen herkkä, koska vain sellainen ihminen kykenee todella ymmärtämään häntä. Normaalin hermorakenteen omaavat eivät ole koskaan päässeet hänen kanssa samalla taajuudelle.”  s.114 

Alussa esitellään Hatšeputin jaloissa pyörivä Moppi, jota myöhemmin kutsutaan mieheksi. Pari tapaa Tinderissä ja ensikohtaamisesta lähtien välillä on erityistä kemiaa. Kerronnassa se luodaan dialogilla ja tarkoilla yksityiskohdilla. Pikkuhiljaa romaanissa palataan Hatšepsutin aiempiin miehiin, jotka selittävät miten Hatšepsutista on kasvanut itsearvostusta tihkuva persoona. Yhteyden hakeminen toisen ihmisen kanssa on teoksen läpileikkaava teema. Ihmissuhteissa edelliset kokemukset pilkistävät kerrosten välistä samaan tapaan kuin romaanin luvut, jotka hyppäävät ajassa taaksepäin kaksi vuotta tai pidemmälle. Kiinnostavaa on myös Hatšepsutin suhde ystäviinsä, joista suurimman osan saa edesmennyt Sammal, joka on myös entinen kollega sekä rakastaja. Loppua kohden mukaan mahtuu entistä enemmän myös lapsuuden ystävä ja muita läheisiä. Kaikkiin suhteisiin liittyy kipuilua ja myös ystävistä voi erota. 

“Yöllä Hatšepsut havahtuu unen läpi siihen, että mies ottaa hänet tiukasti lusikkaan. Hän rutista tämän käsivartta rintojaan vasten. Tuo ele luo heitoista uskoa siihen, että ehkä vielä joskus kuittaisi päivä, jolloin he voisivat koskettaa toisia ilman, että siihen sisältyisi muistutus siitä, mitä heillä ei ole.” s. 286 

Lapsettomuus on teema, josta voi kirjoittaa ja lukea jo vertaistuen merkityksessä. Teos käsittelee romanttisia komedioita, jotka menevät tietyn kaavan mukaan. Haasteet raskaaksi tulemisessa koettelevat ja ympärillä kaikki muistuttaa siitä, mikä puuttuu. Lasipalatsiin tulee säröjä, mutta se pysyy jokseenkin kasassa. Ehkä kirjoittaminen on tapa kannatella sitä. Hatšepsut ei hae lohtua vertaistensa kokemuksista vaan jälleen näkee ympärillään kritisoitavaa. Kriittisessä sävyssä muita kohtaan paljastuu Hatšepsutin omat kipupisteet. 

“Hänen antipatiansa kohdistuu nimenomaan lykkääjiin, jotka tietävät kyllä haluavansa lapsia, mutta joille on sitä ennen tärkeämpää tehdä kaikkea muuta, viilettää huvien ja unohduksen perässä.“ s.143 

Kerronta onnistuu kuljettamaan tapahtumia enemmän elämän mukaisesti kuin aiemmin parjattu Aristoteleen alku, keskikohta ja loppu. Kerronta on sujuvaa ja paikoittain kekseliästä. Dialogit henkilöhahmojen välillä kertovat hienovaraisesti olennaisen. Romaani ei kuitenkaan tavoita täysin sisäisen kirjailijan pyrkimyksiä mullistaa kirjallisuuden nykytilaa. Kielen omintakeisuus vaihtelee. Tuntuu, että romaani ei pysty kauttaaltaan säilyttämään tasoa, minkä itselleen asettaa. Teos on aika lailla realistinen kuvaus maailmasta, mutta jättää lukijalle tilaa pohtia, mikä kaikki on mielikuvitusta. Ikään kuin teoksen maailman jokaisen kuvaan on ripoteltu hyppysellinen uhoavaa glitteriä. 

Vilma Vanhala

Laura Lennes: Vaimomateriaali
Romanttinen komedia, 354
Otava, 2025 

Vaimomateriaali kertoo häidensä kynnyksellä häärivästä Aavasta. Laura Lenneksen toinen romaani on itsenäinen jatko-osa esikoiselle Nainen, 35. Päähenkilö Aava ihailee palavasti prinsessa Dianan häämenoja, ja hän haluaa epätoivoisesti järjestää vastaavan kaliiberin juhlallisuudet. Melko nopeasti käy kuitenkin ilmi, että Aavan elämässä on paljon ratkaisemattomia kysymyksiä ja epävarmalta pohjalta tehtyjä päätöksiä. Reilun kolmekymppisen, toimittajana työskentelevän naisen häiden odotuksen kuvaus on Lennekseltä eltaantunut suoritus, joka toteuttaa kömpelösti noloimpia romanttisen lajityypin kliseitä. 

Lenneksen romaani tuntuu ylipitkältä stand up -komediaillalta, jonka päätähden kainalopierut alkavat väsyttää hyvin nopeasti. Romaani on kerrottu Aavan näkökulmasta, ja sen dialoginkeskiössä on joutava naljailu ja Aavan väärinymmärrysten korjaaminen. Vuoropuhelu on lähes pelkästään hahmojen harjoittamaa nokkelaksi tarkoitettua sutkauttelua, hassuja herjoja ja hersyviä huulenheittoja. Lennes ampuu kuitenkin lähes jokaisella huumoripyssynsä laukauksella metrejä ohi maalin. Teoksen juoni pyörii pääasiassa Aavan häiden järjestelyn ympärillä. Tähän tuovat sävyä absurdit ja epäuskottavat melodramaattiset käänteet, joihin lukeutuu puettu papukaija, jalokiviliikkeen ryöstäjien asuvalintojen kehuminen ja epäkiinnostavat kolmiodraamat. Kun huono dialogi on sekoittunut hämmentäviin käänteisiin, on lopputuloksesta vaikea edes yrittää tulkita, minkä tekstissä kuuluisi huvittaa.  

“”Kolkkaa se”, toinen sanoi ja kääntyi kaverinsa puoleen. Äärimmäisen tyylikkäästi asustettu rikollinen ei liikahtanutkaan. Hän ihaili timanttikaulanauhaa ja pohti mahdollisesti sen lukemattomia yhdistelymahdollisuuksia. “Kiitos, en tällä kertaa ehkä ota kolkkausta”, hymyilin aurinkoisesti. “Se ei tavallaan ole sinun päätettävissäsi”, rikollinen sanoi. “Yritän vain tehdä työtäni, jotta saisin ostettua luunvärisiä serviettirenkaita”, parahdin. “Tarvitsen todennäköisesti noin viisikymmentä kappaletta, ja on aivan turha hankkia niitä, jos ei hanki lautasia sävy sävyyn – “ “Kuka on tämä hullu nainen? Aivan sama. Kolkkaa se nyt. Kolkkaa!” “Miksi kysyä, jos ei halua kuulla vastausta?” nuhtelin.“ s.60 

Aavalla on siis monenlaisia murheita. Hän on velkaantunut häävalmisteluidensa takia, työrintamalla on myrskyisää, eksä läähättää eikä nyksä viehätä, kiinnosta tai arvosta Aavaa. Kiinnostavaa sulhasvalintaa perustellaan lähinnä Aavan pakkomielteellä päästä naimisiin, ilmeisesti kenen kanssa tahansa. Hetkittäin päähenkilöä kohtaan kuitenkin tuntee myötätuntoa. Pikavippikierre ja epämääräiset ihmissuhteet ovat työläs yhdistelmä, jotka voivat olla tuttuja monelle yli kolmekymppisellekin. Lenneksen yritys tavoitella yhteiskunnallista satiiria kuitenkin epäonnistuu, kun kömpelö dialogi ja vetämätön kerronta vesittävät romaanin kiinnostavan lähtökohdan.

Bridget Jones -tyylistä, aidon hauskaa ja hyvää tarkoittavaa mutta hieman hössähtäneen oloista päähenkilöä apinoiva Aava ei onnistu herättämään esikuvansa tavoin sympatiaa. Siinä missä Helen Fieldingin luoma sydämellinen hahmo kehittyy ja nousee epäonnistumistensa myötä, Aava vain epäonnistuu. Teoksen rakennetta selkeyttävät hieman ajallisesti nimetyt luvut, jotka kuvaavat tuomiopäivän kellon lailla häihin jäljellä olevaa aikaa. Yksittäiset kohtaukset eivät kuitenkaan hahmotu selkeinä, vaan ne keskeytyvät ja poukkoilevat sisällöltään satunnaisesti. Näin myös Aavan ja sivuhenkilöiden suhteiden kuvaus jää epämääräiseksi. 

Rytmi kärsii huomattavasti, kun kirjailija ei ole kyennyt keksimään, miten saisi seuraavan hahmon luontevasti sanomaan jotain uudesta aiheesta. Kerronnan kannalta Lenneksen ratkaisu aloittaa kappaleita toistuvasti ilman mitään suhdetta edellä sanottuun on hämmentävä. Romaani osoittaakin paikoin selkeää luovuuden puutetta ja jopa ymmärtämättömyyttä sujuvan kerronnan perusasioista. Vähemmästäkin löperyydestä herää aiheellinen kysymys siitä, millaista kohdeyleisöä varten Otava on teoksen ottanut mukaan julkaisukatalogiinsa. 

Lenneksen huumorin perustan muodostavat Aavan toistuvat ajatusvirheet, väärinymmärrykset- ja käsitykset ja yleinen tietämättömyys. Hetkittäisiä onnistumisia ei voi kiistää, mutta yhtä hyvää juttua kohden löytyy kuormallinen kömmähdyksiä:

””Olen uhrannut kaiken näiden häiden järjestämiseen!” ulvoin. ”En jaksa enää taistella tuulivoimaa vastaan.” ”Tuulimyllyjä”, Eero sanoi hampaittensa välistä. ”Miksi ihmeessä minä taistelisin tuulimyllyjä vastaan?””  s.199

Tuulimyllyn ja tuulivoiman voi sekoittaa, varsinkin jos Cervantesin lukeminen on jäänyt vähemmälle. Aavan hahmolta on, mikä on lajityypin mukaiselle, hersyvälle ja ”aidolle” Salla Samaistuttavalle hyväksyttävää, ihan hauskaakin. Heti samalla sivulla lukijaa pyritään naurattamaan lapsellisuuksilla: 

”Sänky narahti, kun Eero liikahti. Hän oli ummistanut silmänsä ja painanut pään käsiinsä. Hän näytti vakavalta. Mitä sitä neuvottiinkaan? Käännä toinen poskesi, kun puolisosi on ärsyttävä? Tarkoitettiinko sillä naamassa olevaa poskea vai pyllynposkea? Miksei tätä voitu sanoa selkeästi niissä ohjeissa? Tarkkuutta!” s.199

Pyllyhän on kiistämättä hauska sana ja käsite. Lenneksen hupiluuta kutkuttavat kuitenkin vaivaannuttavuuteen asti vastaavat kökköydet. Aava on silti hetkittäin uskottava, jopa viihdyttävä höpsöine aivopieruineen. Hahmona hän on onnistunut kenties myös siinä mielessä, että hän edustaa epäuskottavuudestaan huolimatta harvinaista päähenkilötyyppiä: pinnallisuuksiin taipuvaista ja harmittoman tietämätöntä naista. Yläkoululaisen kriittisyydelläkin varustettu lukija tulee kuitenkin tulkitsemaan Lenneksen päähenkilön melko tyylittömäksi, kun Aavan tuumailu edustaa välillä suvaitsemattoman huonoa naiskuvaa. Lisäksi on turhautumiseen asti hämmentävää, kuinka etäiseksi yli kolmisataasivuisen romaanin päähenkilö jää, vaikka hänen toisteisia ajatuksiaan joutuu seuraamaan piinavan läheiseltä etäisyydeltä. 

Päähenkilö ei tarjoa kokemusta ihmisestä, jonka ajatuksiin ja kokemuksiin voisi eläytyä. Aava ja muutkin romaanin hahmot rakentuvat pinnallisten maneereiden varaan, joiden toistamisen lukeminen on väsyttävää. Huonoin esimerkki tästä on Aavan ystävä Martta, jonka muistettavin ominaisuus on päättymätön, ajasta ja paikasta riippumaton tissuttelu. Taskumatin kallistelun ja aamupäivän drinkkien on kenties tarkoitus luoda hahmosta lupsakkaan hupaisa, mutta lopputulos kutsuu tekemään Martasta huoli-ilmoituksen nopealla aikataululla. Onkin pettymys todistaa kotimaisen proosan sisältävän tämänkaltaista modernia kirjallista aivomätää, joka tyhmentää mielestäni enemmän kuin päivittäinen Tiktokin selaaminen koskaan.

Sampo Seppä

Katariina Heikkilä: Merenkirkas, nummenhämärä 
Aikuisten fantasiaromaani, 370 
Osuuskumma, 2025

Kuinka pitkälle voi mennä ennen kuin anteeksiannosta tulee mahdotonta? Näin kysyy Katariina Heikkilän toisinkoinen Merenkirkas, nummenhämärä, joka käsittelee yhteiskunnallisia aiheita kuten kolonialismia, naisvihaa ja uskonnonvapautta fantasiamaailman kautta. Romaanissa keskiöön nousevat sisällissodan syyt ja seuraukset, joita pohditaan päähenkilöiden, alkuperäisväestöön kuuluvan Ninkan ja merentakaisiin kuuluvan Saissan, näkökulmista. Romaani pyrkii pois mustavalkoisuudesta ja tahtoo liikkua harmaalla alueella näyttämällä sen, kuinka väkivaltaa oikeutetaan. Heikkilä rakentaa kiinnostavaa ja raikasta tarinamaailmaa, mutta sortuu kerronnassa toistoon ja selittämiseen, jolloin kaikki alkavat jännitteet kuihtuvat kasaan ennemmin tai myöhemmin.  

““Se on pelkkä ylimielinen naaraskärppä. Tulee tänne tyhjästä, määräilee meitä  niin kuin aatelispaskiaiset, häätää meidät huoneestamme, kasaa tänne  myrkkyjään ja sahojaan ja veitsijään niin kuin kiduttajat Harraganissa – “  Vennerin sanat tuntuivat läimähdykseltä vasten kasvoja. Tiesin, että hän kantoi  kaunaa häädöstään, mutta eihän se ollut missään mittakaavassa Harraganin  tutkijoiden tekojen kanssa.” s. 271 

Romaanin ensimmäisessä puoliskossa Ninkan kertomus keskittyy sotaa edeltävään aikaan ja kuvaa eräänlaista radikalisoitumiskehitystä. Orpo Ninka työskentelee aateliskartanon hevostalleilla ja ystävystyy kartanoon muuttavan orvoksi jääneen aatelistytön Saissan kanssa. Alussa tarinan keskiöön nousee Ninkan ja Saissan erot, jotka kaikki liittyvät tavalla tai toisella valtaan ja arvoasteikkoihin. Ninka on palvelemaan alistettu ja taikavoimiinsa liittyvässä hiljaisuuden vankilassa kasvanut, kun taas Saissan elämä aatelisena on päällepäin täynnä vapautta ja mahdollisuuksia. Saissa on Ninkan silmin turhamainen sekä täysin tietämätön mantereella asuvien alkuperäisasukkaiden kohtaamista vääryyksistä ja väkivallasta. Lopulta romaanin tapahtumat keskittyvät tiiviisti sotaa edeltäviin kehityskuluihin ja sodan jälkeisen ajan kuvaamiseen korostaen muutosta ja syy-seuraus -suhteita niin, ettei henkilöiden kehitykselle anneta tarpeeksi tilaa ja aikaa. 

Tarinan edetessä Ninkan ja Saissan ero yhteiskunnallisessa asemassa ja syntyperässä ajavat heitä erilleen luoden tarinaan latteaksi jäävää jännitettä. Ninkan ja Saissan välille rakentuvaa romanttista jännitettä voi myös kuvailla pettymykseksi. Ninka ihastuu Saissaan nuorena, mutta valtaapitävien kanssa avioliitto on mahdoton. Niinpä sodan jälkeen valta-asetelmien muutokset mahdollistaisivat kiinnostavan romanssijuonen, joka kuitenkin jää lopulta puolitehoiseksi viritelmäksi. Monien kiinnostavasti rakentuvien ihmissuhdejännitteiden sijaan romaanissa alleviivataan orvoksi jääneen 13-vuotiaan Saissan muuttoa Kahden tuulen kartanoon meren takaa. Saissalla on mukanaan salainen velipuolensa Kajo sekä salaperäinen jäänoitien aarrearkku, joista kertova sivujuoni jää tarinan tuoksinnassa lähes unohduksiin. Loppua kohden Saissan näkökulma tarinassa korostuu jättäen Ninkan tarinassa keskeiset ennakkoluuloihin ja vainoon liittyvät tematiikat valitettavan vaimeiksi. 

Romaanissa korostuvat ajatukset pahuuden subjektiivisuudesta ja kielletyn totuuden kysymykset. Romaani käsittelee radikalisoitumista, kolonialismia, uskonnonvapautta, tasa-arvoa ja naisvihaa tarinamaailman todellisuuden kautta. Heikkilä pyrkii näyttämään, kuinka kolonialismia käsiteltäessä voidaan luisua hyvin länsimaisiin kolonialistisiin ajatusketjuihin; alkuperäisasukkaat ovat valloittajien näkökulmasta vaarallisia pimeyttä levittäviä valonsyöjiä, alkuperäisväestön vanhauskovaisten uskonnossa ihmisten uhraaminen kuuluu uskonnollisiin menoihin ja naisvihamielinen ilmapiiri mahdollistaa naisiin kohdistuvan väkivallan. Merentakaiset ovat tuoneet mantereelle koulutuksen, lääketieteen ja uuden uskonnon lisäksi uuden yhteiskuntajärjestyksen, jossa aateliset hallitsevat ja alkuperäisväestö tekee raskasta ruumiillista työtä vaativat työt. Romaani pyrkii harmaan sävyihin eikä anna vastauksia siihen kenen väkivalta on oikeutettua. Kuitenkin Saissan kertomana sodan jälkeinen aika ei näytä voitolta valloittajista, vaan kaiken järjestyksen hävitykseltä. Siispä kaikki romaanin alussa esiintyvä pyrkimys kolonialismin käsittelyyn jää keskeneräiseksi ja epäuskottavaksi.  

Kerrontaa hallitsee tarkka ympäristön ja tapahtumien kuvaus, joka vie lukijan tarinamaailman sisään. Toisaalta immersiivistä kerrontaa rikkoo jokseenkin kömpelö dialogi, jossa kömpelyys painottuu erityisesti Saissan ja Ninkan kohtaamisiin. Paikoin myös kauniiden nummimaisemien kuvaaminen kompastuu kielelliseen haparointiin.  

”—Jokainen mukaan liittynyt valonsyöjä saisi upseerinarvon, voitteko  kuvitella? No, koko puhettahan he eivät ehtineet pitää, kun hallituksen sotilaat  tulivat keskeyttämään, mutta silloin he nielaisivat valon puolesta kaupungista, ja  lähtivät tiehensä kaikessa rauhassa.” s. 136 

Romaani ei tunnu luottavan siihen, että lukija kykenee muistamaan henkilöiden suhteita, nimiä tai asemaa tarinamaailman arvoasteikossa. Jokainen romaanin tapahtuma myös selitetään lukijalle kuin tämä ei osaisi täyttää aukkoja itse. Kerronta nojaa selittämiseen ja toistoon jättämättä tilaa lukijan omille tulkinnoille tai arvailulle ja näin saa tarinan jännitteen lässähtämään. Ymmärtäisin kerronnallisen tyylin kenties paremmin, jos romaani olisi ennemmin nuorille suunnattu. Lopulta teos lupaa paljon, mutta antaa vähän niin teemojen käsittelyn, hahmokehityksen kuin fantasiamaailman mysteerienkin osalta.  

Inna Ylijoki

Toisinkoisen vuoden 2026 toiminta on alkanut ja kaipaamme jälleen raadillemme lukemista.

Toisinkoinen -kirjallisuuspalkinto on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden jakama palkinto kirjailijan toiselle kaunokirjalliselle teokselle. Kriteerinä on ainoastaan se, että teos on kirjailijan toinen kaunokirjallinen teos ja julkaistu lokakuun 2025 ja lokakuun 2026 välissä. Ehdolle voi siis lähettää kirjallisuutta lajirajoista riippumatta, Toisinkoisen raati lukee kirjallisuutta laidasta laitaan, aina lastenkirjoista runouteen ja esseeteoksiin. Kirjailijat tai kustantajat voivat lähettää ehdolle teoksia ottamalla yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen toisinkoinen@gmail.com.

Palkinnon voittajan valitsee opiskelijoista koostuva yhdeksänhenkinen raati, jonka luettavaksi kaipaamme teoksia. Raatimme kirjoittaa ehdoilla olevista teoksista kritiikkejä, jotka julkaistaan tässä blogissa. Palkinnon voittaja julkaistaan ja palkitaan Toisinkoinen-gaalassa.

Gaalamme tarvitsee myös rahallista tukea. Jos olet kiinnostunut opiskelijavetoisen kirjallisuustapahtuman tukemisesta, ota yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen toisinkoinen@gmail.com.

Toisinkoiseen osallistuminen antaa ilmaista näkyvyyttä aloitteleville kirjailijoille, herättää keskustelua kirjallisuudesta ja tarjoaa vakavaa hupia kirjallisuuden opiskelijoille! Kiitämme jo valmiiksi kaikkia kirjailijoita, kustantajia sekä yhteistyötahoja.

3.12. jaettiin 12:nnen kerran Toisinkoinen-palkinto. Pystin voitti tällä kertaa Sara Al Husainin romaani Kenelle maa kuuluu. Gaala pidettiin jälleen Tekstin talon Parvisalissa. Finalisteihin kuului Al Husainin Kenelle maa kuuluu (2025, Like) lisäksi Riko Saatsin Yönistujat (2025, Gummerus) ja Susanna Hastin Toivottomuus (2025, Kustannus S&S) 

Raati perusteli Al Husainin romaanin valintaa seuraavasti: ”[Raati] vaikuttui erityisesti voittajateoksen kielen monipuolisuudesta. Teoksen kieli ja kerronta hengittävät useaan suuntaan tavalla, joka saa lukijan katselemaan maisemia yhtä aikaan lintuperspektiivistä ja asettumaan henkilöhahmojen vierelle kokemaan ja tuntemaan. Tämän kaltaisella samaistumaan kutsuvalla, dialogia parantavalla kirjallisuudella on erityinen painoarvo suomalaisessa yhteiskunnassa juuri nyt.” Romaanin ajankohtaiset ja tärkeät aiheet sekä sen onnistunut toteutus tekivät siitä raadille vaikuttavan ja huomioonotettavan teoksen. Sairastumisen vuoksi Al Husainin sisko vastaanotti palkinnon kirjailijan puolesta.

Näin Sara Al Husaini kommentoi voittoaan: ”En yhtään odottanut voittoa. Kun siskoni kysyi puhetta varuilta, hymähdin ja sanoin suoraan etten tule sitä voittamaan. Kanssaehdokkaani ovat uskomattomia kielitaitureita, ja olen jo kiitollinen, että saan jakaa ehdokkuuden heidän kanssaan. Sitä paitsi jo se että raati valitsi teokseni finaaliin, on minulle pakolaistaustaisena lasikaton kosketus. Hipaisin jotain itseäni suurempaa. Tunnen oloni kuumeesta huolimatta kevyeksi, lapseksi, jota nostettiin koskettamaan kattoa, ja tietämättäni katto olikin kansi, joka nousi käteni voimasta paikoiltaan. Tältä voitto tuntuu. Kieli, jota en perinyt äidinmaidossa vaan jonka sain korvikkeena ympäristöltä, kirjoitin ja kirjoitan sen avulla tunteitani auki, maalaan sanoilla puolimaisemia ja sadepilvistä harmaantunutta taivasta, otan sillä selvää yhteiskunnan palikoista, jotka ajoittain tuntuvat murtumattomilta esteiltä. Olen elämäni aikana kuullut useasti, kuinka puhun hyvää suomea, mutta en kuitenkaan riittävän hyvin. Viimeksi pari vuotta sitten. Vuosi kohtauksen jälkeen voitin Äidinkielen opettajain liiton Nuori Aleksis -palkinnon. Eilen Toisinkoisen raati, Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijat, tämän hienon kielen tulevaisuus, valitsi teokseni voittajaksi. 

Hiljaiseksi se pysäyttää. 

Ei vain minut, mutta varmasti myös heidät, jotka elämäni varrella ovat halunneet korostaa erilaisuuttani kielen voimin, kielen joka on viaton heidän toimiinsa. Kiitos, tunnen paljon, niin paljon etten voi vain irrottaa voittoa historiastani suomen kielen kanssa, suhteestani kieleen, jota sodan aikana Irakissa en aina julkisesti saanut harjoittaa. Kiitoksia raadille, finalisteille, osallistujille sekä kielten oppijoille ja opettajille.”

Toisinkoinen-gaala piti jälleen sisällään tervehdykset tuottajilta ja raadin puheenjohtajalta, puhujavieraan Anna Ovaskan puheen, Oona Kelon runonlausuntaa sekä raadin johtaman kirjallisuuspaneelin. Myös viime vuoden voittaja Anu Kolmonen lähetti terveisensä gaalaan puheen muodossa, jonka luki tuottajatiimin oma Samuli Romsi. Seuraavaksi näyte Anna Ovaskan puheesta kirjoittajan luvalla:

”Kirjallisuus muuttaa maailmaa, kun se nostaa esiin ääniä, jotka on hiljennetty ja teemoja, joista on vaiettu tai joita on marginalisoitu. On aiheita, joista kertominen ei ole ollut mahdollista tai joita ei ole pidetty kertomisen arvoisina. Joko ne ovat liian traumaattisia tai tabuja – tai sitten ne ovat niin tylsiä ja arkisia, ettei niistä saa tarpeeksi vetävää ja tunteisiin vetoavaa tarinaa. Tällaisia rajoja kirjallisuus rikkoo kaiken aikaa – laajentaa kerrottavuuden ja siten kuviteltavissa olevan rajoja. Kaunokirjallisuus rikkoo myös kertomusmalleja, jotka määrittävät sitä, millaisia tarinoita haluamme kuulla.”

Vielä suuret onnittelut finalisteille Susanna Hastille ja Riko Saatsille sekä voittajalle Sara Al Husainille. Haluamme kiittää kaikkia vieraita ja gaalan onnistumisessa auttaneita yhteistyökumppaneitamme. Finalistit palkittiin Suomalaisen kirjakaupan lahjakorteilla ja voittaja myös lahjakortilla Finlandia Kirjalta. Tämän vuoden gaalaa sponsoroivat Finlandia Kirja, Kirjakauppa Pp., Sanasto, Suomalainen kirjakauppa, Suomen Kirjalijaliitto ja Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU.

Vuoden 2026 alusta alkaa jälleen haku uusia Toisinkoinen-tekijöitä varten. Tarkemmat tiedot julkaistaan Putkinotko Ry:n erinäisillä viestintäkanavilla haun lähdettyä käyntiin. Ensi vuonna nähdään!